Putron ongelma

Se on tapahtunut niin usein, että erotan kuvion: Samuli Putrolta ilmestyy levy, hän antaa haastattelun ja esiintyy edukseen ajankohtaisohjelmassa. On hiukan neuroottinen, puhuu totta. Markkinoinnin ja artistin nöyrän katseen perusteella levy vaikuttaa houkuttelevalta. Singlevalinta on onnistunut. Kääntöpuoleltakin löytyy helmiä kuten toissavuotinen ”Yö peitti sinut”.

Kuuntelen muutaman päivän ja kyllästyn. Se on edelleen Putro, tylppiä havaintojaan kyhnyttävä melankolikko. Nykyään se on valveutunut eli tragikoominen Putro, joka naureskelee miesneroille ”nuoruuden asiantuntijan” kanssa. Ronja Salmi on auttanut uuden levyn sanoituksissa. Tarkoitettu kuuntelusuositukseksi?

Pieni rukous, hädällä kyllästetty: pliis, lapset, älkää jättäkö!

Zen Café perustettiin Salmen syntymää edeltävänä vuonna 1992. Yhtye oli voittamattomimmillaan vuosituhannen alussa. Putro ei vilkuillut olkansa yli vaan kertoi kaltaisilleen maalta muuttaneille, millaista on harhailla kaupungissa, olla kaikesta – etenkin itsestään – ulkopuolella ja juoda liikaa. Soolodebyytti Elämä on juhla (2009) osoitti, että Putro pärjää ilman säröjä.

Tuossa vaiheessa odotukseni kroonistuivat. Vaikutti todennäköiseltä, että hän vanhenisi tyylillä. Julkaisisi vähän mutta painavaa, kuin Cohen tai Cocker.

Tuli paljon ja löysää, pohjakosketuksena Valkoinen hetero (2017). Oskari Onninen mainitsee arviossaan yhdysvaltalaisjäärä Mark Kozelekin. Sun Kil Moonin kymmenminuuttisten laulumonologien muoto voisi Onnisen mukaan antaa Samuli Putrolle paljon:

Hän pääsisi eroon latteasta laulelmamuodosta ja Zen Cafén yhä painavasta taakasta, jos yksityiskohtien määrä yhdeksänkertaistuisi, luettelot kasvaisivat läpilausutuiksi tekstivyöryiksi.

Vinkki on viimein noteerattu. Podcast Putro puhuu kuolemasta, sarja viidentoista minuutin katkelmia, karsii ilmaisusta iskelmällistä kuonaa. Kozelekin solipsismista ei sentään ole kyse. Putro ei eksytä kuulijoitaan vaan on puhuessaan täsmällisempi kuin puhelaulaessaan. Arkistomateriaalin käyttö on runsasta ja miellyttävän satunnaista. Huolella tuotettu äänimaisema luo podcastiin teosmaisuutta.

Varttuneen Putron paras ”levy”, ehdottomasti.

Avausjakson kuvauksen kesätyöstä Raahen hautausmaalla voisi litteroida novelliksi Veijo Meren kirjaan. ”Viiden vuoden raittiudesta hautajaisiin” huipentuu Putron ratkaisuun aloittaa juominen jälleen. Kaikesta tuli kuulemma hauskempaa. ”Eutanasia ja ystävyys” paljastaa, että Putro on miettinyt pitkälle, miten tekisi itsemurhansa. Kahden viinilasillisen jälkeen alushousut jalassa peiton alle, lääkepurkki mukaan: ”Laittaisin puhelimen pyörittämään satunnaista englanninkielistä luentoa YouTubesta”. Tällaista hän ei ole avannut kitara kaulassa.

Myös jakso sankarien kuolemasta on vahva. Kurt Cobainin itsemurhan jälkeen turkulaisbaarissa pummattu keskiolut maistui loskalta, ”jossa on soraa ja pieniä kiviä”. Gösta Sundqvistin muistokonsertin harjoitusten aikana Putro kertoo kohdanneensa Tokoinrannan täynnä itkeviä ihmisiä: ”Jokaisen pää oli painunut maata kohti, paitsi niiden, jotka katsoivat taivaaseen.” Suomalaisen surun anatomia muutamassa vedossa.

Menee minuutteja, puolikkaita jaksoja, joiden aikana Putro ei muista olevansa keski-ikäinen mies valta-asemassa. Sitten hän säpsähtää katumusharjoituksiin. Mainitsee, kuten jaksossa ”Siviilipalvelus, politiikka ja eläinten ampuminen”, että uskoo aktivismiin, kyyniseksi ei ryhdy. Putro on seurannut kauhulla nationalismin nousua. Vaali-ilta vuonna 2011 oli ikävä, vaikka hän vietti sen Kumpulassa.

Ikävää olisi olla väärällä, mukavaa oikealla puolella.

Muisto ryyppäävästä kiertueveljeydestä on Putrolle kestämättömin. Onneksi aika ajoi kitararockin ohi. Siitähän te nuoret ette pidä, ettehän?

Jos olisin Putron tuottaja, leikkaisin yli kaksituntisesta Putro puhuu kuolemasta -kokonaisuudesta palat, joissa ei katsella sivuille vaan päätyyn. Näkyy tyhjää. Vauvan arkku hautajaisissa, joihin Putroa pyydettiin esiintymään. Eutanasiapalaveri, johon kirkon edustaja tulee myöhässä. Tönisin Putron studioon, antaisin paperit käteen. Laula nuo. Sointua voi vaihtaa muutaman minuutin välein, pakko ei ole.

Et luultavasti miellytä niitä, joiden miellyttäminen on edullista. Älä kuuntele tuottajaa vaan kuolemaa.