Riitelykumppani ja kuvaaja
Joulukuussa
kansalla on tapana löytää kirjallisuus, ainakin Finlandia-palkittu sellainen.
Liityin joukkoon käymällä kirjastossa. Riikka Pelon historiallinen romaani
jääköön toistaiseksi rauhaan, sillä joulukuussa 2013 keskityn vuoden 1984
voittajateokseen, Erno Paasilinnan esseekokoelmaan Yksinäisyys ja uhma (Otava). Todella, kohtuuttoman merkittäväksi
myyntiohjastajaksi vajaassa kolmessa vuosikymmenessä nousseen Finlandia-palkinnon
historia käynnistyy kirjallisuusesseekokoelmalla. Vuoden 1993 proosalinjauksen
jälkeen tällainen ei enää olisi edes teoriassa mahdollista. Kaikkiaan
esseeteoksen nostaminen perusjoululahjastatukseen tuntuu tuulahdukselta
eksoottista menneisyyttä, jollaista ei 1980-luvun alussakaan taidettu elää.
kansalla on tapana löytää kirjallisuus, ainakin Finlandia-palkittu sellainen.
Liityin joukkoon käymällä kirjastossa. Riikka Pelon historiallinen romaani
jääköön toistaiseksi rauhaan, sillä joulukuussa 2013 keskityn vuoden 1984
voittajateokseen, Erno Paasilinnan esseekokoelmaan Yksinäisyys ja uhma (Otava). Todella, kohtuuttoman merkittäväksi
myyntiohjastajaksi vajaassa kolmessa vuosikymmenessä nousseen Finlandia-palkinnon
historia käynnistyy kirjallisuusesseekokoelmalla. Vuoden 1993 proosalinjauksen
jälkeen tällainen ei enää olisi edes teoriassa mahdollista. Kaikkiaan
esseeteoksen nostaminen perusjoululahjastatukseen tuntuu tuulahdukselta
eksoottista menneisyyttä, jollaista ei 1980-luvun alussakaan taidettu elää.
Olen
aiemmin lukenut Paasilinnalta (1935–2000) hänen tympeitä aforismejaan sekä
henkilökuvateokset aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta ja kirjailija Timo K.
Mukasta. Novellikokoelman Nuoruusaikoja
(1992) muistan lukeneeni keskenkasvuisena, samoin kuin Yksinäisyyden ja uhman, joka vuosien etäisyyden päästä tuntuu
koskemattomalta. Tämä lienee jokaiselle yli kymmenen vuotta kirjallisuutta
harrastaneelle tuttu mekanismi. Teosta tituleerataan luetuksi, vaikka edes
aiheen tai proosan tapauksessa päähenkilön nimen mieleen palauttaminen ei
onnistu. Kuten toimittaja Ilkka Malmberg pohtii HS Teema -lehden numerossa 3/13:
aiemmin lukenut Paasilinnalta (1935–2000) hänen tympeitä aforismejaan sekä
henkilökuvateokset aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta ja kirjailija Timo K.
Mukasta. Novellikokoelman Nuoruusaikoja
(1992) muistan lukeneeni keskenkasvuisena, samoin kuin Yksinäisyyden ja uhman, joka vuosien etäisyyden päästä tuntuu
koskemattomalta. Tämä lienee jokaiselle yli kymmenen vuotta kirjallisuutta
harrastaneelle tuttu mekanismi. Teosta tituleerataan luetuksi, vaikka edes
aiheen tai proosan tapauksessa päähenkilön nimen mieleen palauttaminen ei
onnistu. Kuten toimittaja Ilkka Malmberg pohtii HS Teema -lehden numerossa 3/13:
Jos unohdan koko kirjan sisällön,
miten eroan niistä, jotka eivät ole koskaan kirjaan tarttuneet tai lukeneet
Wikipedian tiivistelmän?
miten eroan niistä, jotka eivät ole koskaan kirjaan tarttuneet tai lukeneet
Wikipedian tiivistelmän?
Nähdäkseni
lukemisen ja niin kutsutun unohtamisen kierre ei ole ongelma, pikemminkin
neurokemiallinen välttämättömyys, mutta Erno Paasilinnaakin mainitun kaltainen
muka-lukeminen risoo. Yksinäisyyden ja
uhman esseessä ”Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana” hän hyökkää
klassikkokirjalistoja sanelevaa äidinkielenopetusta vastaan. Seitsemän veljeksen tai Kalevalan varhaista pakkolukemista
Paasilinna pitää haitallisena, koska nuori ei muista lukemastaan myöhemmin
mitään ja oppii luultavimmin vihaamaan kirjallisuutta sinänsä. Hiukan yli
40-vuotias esseisti kirjoittaa:
lukemisen ja niin kutsutun unohtamisen kierre ei ole ongelma, pikemminkin
neurokemiallinen välttämättömyys, mutta Erno Paasilinnaakin mainitun kaltainen
muka-lukeminen risoo. Yksinäisyyden ja
uhman esseessä ”Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana” hän hyökkää
klassikkokirjalistoja sanelevaa äidinkielenopetusta vastaan. Seitsemän veljeksen tai Kalevalan varhaista pakkolukemista
Paasilinna pitää haitallisena, koska nuori ei muista lukemastaan myöhemmin
mitään ja oppii luultavimmin vihaamaan kirjallisuutta sinänsä. Hiukan yli
40-vuotias esseisti kirjoittaa:
Seitsemän veljestä luin
perusteellisesti vasta pari vuotta sitten ja se nosti melkein tukan pystyyn,
niin tavaton kirjallinen suoritus se on. Miksi olisin lukenut sen aiemmin? Minkä
takia? Mitä minä olisin siitä ymmärtänyt?
perusteellisesti vasta pari vuotta sitten ja se nosti melkein tukan pystyyn,
niin tavaton kirjallinen suoritus se on. Miksi olisin lukenut sen aiemmin? Minkä
takia? Mitä minä olisin siitä ymmärtänyt?
Lainaukseen
ja ”Ainoa vapaa aine…” -esseeseen mahtuu Erno Paasilinnan argumentaatiotyyli.
Hän töksäyttää, on väärässä, mutta esittää asiansa esteettisellä
vakuuttavuudella. Yksinäisyyden ja uhman
tekstien kanssa on antoisaa riidellä. Paasilinnan näkemyksiä ei tarvitse
hävetä, vaikka ne hölmöjä ja oudon sinisilmäisiä olisivatkin. Toisin on
esimerkiksi Matti Mäkelän, Paasilinnan ohella merkittävimmän korpiesseistimme
teosten kanssa. Patronisoivaa äijäilyä en kykene sietämään kuin minimaalisissa
annoksissa.
ja ”Ainoa vapaa aine…” -esseeseen mahtuu Erno Paasilinnan argumentaatiotyyli.
Hän töksäyttää, on väärässä, mutta esittää asiansa esteettisellä
vakuuttavuudella. Yksinäisyyden ja uhman
tekstien kanssa on antoisaa riidellä. Paasilinnan näkemyksiä ei tarvitse
hävetä, vaikka ne hölmöjä ja oudon sinisilmäisiä olisivatkin. Toisin on
esimerkiksi Matti Mäkelän, Paasilinnan ohella merkittävimmän korpiesseistimme
teosten kanssa. Patronisoivaa äijäilyä en kykene sietämään kuin minimaalisissa
annoksissa.
Klassikoiden
varhaistavaamisen myrkyllisyyden suhteen Paasilinna joka tapauksessa hourailee.
Rikos ja rangaistus luetaan
16-vuotiaana, jotta se voitaisiin lukea 27-, 39- ja 60-vuotiaana uudelleen.
Olisi utooppista olettaa Dostojevskin eettis-maailmankatsomuksellisen voiman
hätkäyttävän teiniä. Silti jotain saattaa jäädä kytemään alitajuntaan, edes yhdelle
sadasta keskenkasvuisesta, ja jatkolukemisen uoma avautuu. Tutkija Risto
Niemi-Pynttäri vastaa Luutii-blogissa
viisaasti Ilkka Malmbergin epäilyihin ja tulee tahattomasti puhuneeksi myös
uppiniskaisen Erno Paasilinnan suuntaan:
varhaistavaamisen myrkyllisyyden suhteen Paasilinna joka tapauksessa hourailee.
Rikos ja rangaistus luetaan
16-vuotiaana, jotta se voitaisiin lukea 27-, 39- ja 60-vuotiaana uudelleen.
Olisi utooppista olettaa Dostojevskin eettis-maailmankatsomuksellisen voiman
hätkäyttävän teiniä. Silti jotain saattaa jäädä kytemään alitajuntaan, edes yhdelle
sadasta keskenkasvuisesta, ja jatkolukemisen uoma avautuu. Tutkija Risto
Niemi-Pynttäri vastaa Luutii-blogissa
viisaasti Ilkka Malmbergin epäilyihin ja tulee tahattomasti puhuneeksi myös
uppiniskaisen Erno Paasilinnan suuntaan:
Sivistys on se, mitä jää kun
luettu unohtuu. Onko niin, että se mitä jää on kätkeytynyt jonnekin minuuden
perustuksiin ja muuttunut persoonallisuudeksi?
luettu unohtuu. Onko niin, että se mitä jää on kätkeytynyt jonnekin minuuden
perustuksiin ja muuttunut persoonallisuudeksi?
Paasilinna
leimaisi Niemi-Pynttärin näkemyksen haihatteluksi. Varsinaista pilvilinnojen
rakentelua edustaa kuitenkin hänen oma visionsa vapaaehtoisesta ja itseoppineesta
klassikkoperehtymisestä, jossa ketään ei pakoteta ja nerot pääsevät esiin.
Tässä suhteessa Lapin mies saakin levätä puolittaisessa rauhassa: oletan, ettei
yhdenkään 2000-lukulaisen peruskoulun puolella pakkolueteta Hurskasta kurjuutta tai Kirsikkapuistoa, joiden syöttämistä
Paasilinna esseessään kavahtaa ja maalaa tilalle liki rousseaulaisen ideaalin:
leimaisi Niemi-Pynttärin näkemyksen haihatteluksi. Varsinaista pilvilinnojen
rakentelua edustaa kuitenkin hänen oma visionsa vapaaehtoisesta ja itseoppineesta
klassikkoperehtymisestä, jossa ketään ei pakoteta ja nerot pääsevät esiin.
Tässä suhteessa Lapin mies saakin levätä puolittaisessa rauhassa: oletan, ettei
yhdenkään 2000-lukulaisen peruskoulun puolella pakkolueteta Hurskasta kurjuutta tai Kirsikkapuistoa, joiden syöttämistä
Paasilinna esseessään kavahtaa ja maalaa tilalle liki rousseaulaisen ideaalin:
Viekää lapset vapaaseen tilaan,
jossa on kaikenlaisia kirjoja saatavilla, antakaa heidän lukea mitä he
haluavat, tai antakaa olla lukematta – ei heistä sillä tule kirjan vihollisia,
ettei heitä siihen pakoteta.
jossa on kaikenlaisia kirjoja saatavilla, antakaa heidän lukea mitä he
haluavat, tai antakaa olla lukematta – ei heistä sillä tule kirjan vihollisia,
ettei heitä siihen pakoteta.
Uhmakkaan
toisinajattelijan optimismi on suloista. Hänen luonnostelemassaan ”vapaassa
tilassa” kirjoihin ei koskisi yksikään lapsista, ja tuloksena olisi / on joukko
luupäitä, jotka eivät edes tiedä mitä vihata. Paasilinnan dogmaattinen
auktoriteettivastaisuus perustuu ehtymättömään luottamukseen, jota hän tuntee
ihmisyyttä kohtaan. Jos armeija, poliisi, koulu ja eduskunta vain pysyisivät
loitolla, jokaisella olisi Erno Paasilinnan mukaan edellytykset kehittyä Erno
Paasilinnan kaltaiseksi erämaiden esteetikoksi. Yksinäisyyden ja uhman avaavassa ”Lyhyt oppikirja”
-fragmenttisarjassa hän julistaakin hyvän kirjallisuuden olevan aina ihmisen
puolella ja latelee vapausteesinsä:
toisinajattelijan optimismi on suloista. Hänen luonnostelemassaan ”vapaassa
tilassa” kirjoihin ei koskisi yksikään lapsista, ja tuloksena olisi / on joukko
luupäitä, jotka eivät edes tiedä mitä vihata. Paasilinnan dogmaattinen
auktoriteettivastaisuus perustuu ehtymättömään luottamukseen, jota hän tuntee
ihmisyyttä kohtaan. Jos armeija, poliisi, koulu ja eduskunta vain pysyisivät
loitolla, jokaisella olisi Erno Paasilinnan mukaan edellytykset kehittyä Erno
Paasilinnan kaltaiseksi erämaiden esteetikoksi. Yksinäisyyden ja uhman avaavassa ”Lyhyt oppikirja”
-fragmenttisarjassa hän julistaakin hyvän kirjallisuuden olevan aina ihmisen
puolella ja latelee vapausteesinsä:
Auktoriteeteille on oltava
armoton. Heidät on imettävä tyhjiksi ja heitettävä pois. Heitä on vaihdettava
kuin hevosia pitkällä matkalla.
armoton. Heidät on imettävä tyhjiksi ja heitettävä pois. Heitä on vaihdettava
kuin hevosia pitkällä matkalla.
”Ihminen”
on hyvä ja ”auktoriteetti” paha, vaikka todellisuudessa molempiin mahtuu
vaihteleva määrä kumpaakin ominaisuutta ja kaikenlaista kuonaa ääripäiden
väliltä. Erityiseen kunnia-asemaan Paasilinna nostaa hämärähkön ”elämänkokemuksen”
ja suorastaan hykertelee riemusta keksiessään lainata runoilija Ezra Poundia,
jonka mukaan …kirjoihin kohdistuvaan
ennakkoluuloon ovat syypäitä ne typerykset, jotka ovat pelkästään lukeneet
kirjoja. Paasilinnan esseekokoelman siteeratuin rivikin todistaa tätä
kokemuksellisuuden ilosanomaa: on
elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
on hyvä ja ”auktoriteetti” paha, vaikka todellisuudessa molempiin mahtuu
vaihteleva määrä kumpaakin ominaisuutta ja kaikenlaista kuonaa ääripäiden
väliltä. Erityiseen kunnia-asemaan Paasilinna nostaa hämärähkön ”elämänkokemuksen”
ja suorastaan hykertelee riemusta keksiessään lainata runoilija Ezra Poundia,
jonka mukaan …kirjoihin kohdistuvaan
ennakkoluuloon ovat syypäitä ne typerykset, jotka ovat pelkästään lukeneet
kirjoja. Paasilinnan esseekokoelman siteeratuin rivikin todistaa tätä
kokemuksellisuuden ilosanomaa: on
elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
Pötyä.
On kirjoitettava sellaisia kirjoja, että niiden kirjoittajaa voidaan tarpeen
tullen kutsua kirjailijaksi. Ylipäätään Paasilinnan mystifioima kirjailijuus on
alisteista teoksille. Ristiriitaiseksi kokoelman selkein pro elämänkokemus -essee ”Alaston totuus” yltyy, kun Paasilinna
kritisoi objektiivisen joukkotiedotuksen ihannetta, jossa pureskelemattoman
tiedon nopea julkistaminen on suurin voitto. Hektisyydestä ei hyödy ainakaan
sivistynyt ihminen, totta, mutta millä logiikalla pitkäjänteinen ja perehtyvä
lukeminen sitten on saatanasta? Eikö Paasilinna juuri peräänkuuluta
ekspertiisiä? Eivätkö hänen korostamansa elämänkokemukset
satunnaisuudessaan ja epäjohdonmukaisuudessaan vastaa pikemminkin ympäriinsä
höntyilevää uutissillisalaattia kuin koherenttia kirjakokonaisuutta? Jokainen
on elämisen asiantuntija, sankarikin, jos oikein J. Karjalaista silmiin
katsotaan, mutta kirjallisiin urotöihin mielivän kannattaa ”lukeminen vs.
elämä” -dikotomiassa painottaa ensin mainittua. Elää voi siinä sivussa. Näin on
eräukoksi profiloitunut Erno Paasilinnakin toiminut, välttämättä.
On kirjoitettava sellaisia kirjoja, että niiden kirjoittajaa voidaan tarpeen
tullen kutsua kirjailijaksi. Ylipäätään Paasilinnan mystifioima kirjailijuus on
alisteista teoksille. Ristiriitaiseksi kokoelman selkein pro elämänkokemus -essee ”Alaston totuus” yltyy, kun Paasilinna
kritisoi objektiivisen joukkotiedotuksen ihannetta, jossa pureskelemattoman
tiedon nopea julkistaminen on suurin voitto. Hektisyydestä ei hyödy ainakaan
sivistynyt ihminen, totta, mutta millä logiikalla pitkäjänteinen ja perehtyvä
lukeminen sitten on saatanasta? Eikö Paasilinna juuri peräänkuuluta
ekspertiisiä? Eivätkö hänen korostamansa elämänkokemukset
satunnaisuudessaan ja epäjohdonmukaisuudessaan vastaa pikemminkin ympäriinsä
höntyilevää uutissillisalaattia kuin koherenttia kirjakokonaisuutta? Jokainen
on elämisen asiantuntija, sankarikin, jos oikein J. Karjalaista silmiin
katsotaan, mutta kirjallisiin urotöihin mielivän kannattaa ”lukeminen vs.
elämä” -dikotomiassa painottaa ensin mainittua. Elää voi siinä sivussa. Näin on
eräukoksi profiloitunut Erno Paasilinnakin toiminut, välttämättä.
Yksinäisyys ja uhma jakautuu kahteen osioon, joista
jälkimmäisessä Paasilinna käsittelee arvostamiaan kirjailijoita. Näissä
kertovissa teksteissä hän on parhaimmillaan. ”Syyskalassa Pentti Linkolan
kanssa” voittaa puolelleen jo herkullisella asetelmallaan, jossa kaksi
originellia erakkoa kohtaa toisensa hyisillä kalavesillä. Paasilinna yrittää
raadannan lomassa suostutella Linkolaa takaisin kirjoitustyöhön, mutta tämä
tokaisee saavansa päänsäryn pelkästä kirjoituskoneen näkemisestä. Esseen ote on
eleginen, armoton kuin kuvattu lokakuun tuuli, eikä tekijän ylitsevuotavainen
arvostus Linkolaa kohtaan tukehduta uljasta sanataideteosta.
jälkimmäisessä Paasilinna käsittelee arvostamiaan kirjailijoita. Näissä
kertovissa teksteissä hän on parhaimmillaan. ”Syyskalassa Pentti Linkolan
kanssa” voittaa puolelleen jo herkullisella asetelmallaan, jossa kaksi
originellia erakkoa kohtaa toisensa hyisillä kalavesillä. Paasilinna yrittää
raadannan lomassa suostutella Linkolaa takaisin kirjoitustyöhön, mutta tämä
tokaisee saavansa päänsäryn pelkästä kirjoituskoneen näkemisestä. Esseen ote on
eleginen, armoton kuin kuvattu lokakuun tuuli, eikä tekijän ylitsevuotavainen
arvostus Linkolaa kohtaan tukehduta uljasta sanataideteosta.
Askeleen
pidemmälle Paasilinna astuu Pentti Haanpäätä käsittelevässä ja kokoelman päättävässä
esseessä ”Yksinäisyys”, jota pidän yhtenä kotimaisen asiaproosan helmistä.
Muotokuva tietoisesti erakoituneesta, masentuneesta ja asetta yöpöytänsä laatikossa
säilyttäneestä kirjailijasta maalataan liki sakraalilla otteella. ”Yksinäisyys”
suodattaa itseensä aiemmin teoksessa esitetyt argumentit eristäytymisen
välttämättömyydestä muttei pääasiallisesti polemisoi: ainoastaan näyttää ja kuin
ohimennen perustelee. Lapin kuvaajana
muistettu Paasilinna totisesti osaa kuvata. Seuraavasta katkelmasta saan kylmiä
väreitä:
pidemmälle Paasilinna astuu Pentti Haanpäätä käsittelevässä ja kokoelman päättävässä
esseessä ”Yksinäisyys”, jota pidän yhtenä kotimaisen asiaproosan helmistä.
Muotokuva tietoisesti erakoituneesta, masentuneesta ja asetta yöpöytänsä laatikossa
säilyttäneestä kirjailijasta maalataan liki sakraalilla otteella. ”Yksinäisyys”
suodattaa itseensä aiemmin teoksessa esitetyt argumentit eristäytymisen
välttämättömyydestä muttei pääasiallisesti polemisoi: ainoastaan näyttää ja kuin
ohimennen perustelee. Lapin kuvaajana
muistettu Paasilinna totisesti osaa kuvata. Seuraavasta katkelmasta saan kylmiä
väreitä:
Kesällä 1928 Haanpää lähti yöllä
klo 2.45 tempauksenomaisesti yli kolmiviikkoiselle pyörämatkalle Savoon ja
Karjalaan. Melkein koko ajan satoi, matkatovereita ei ollut, nähtävyydet ja
tapahtumat jättivät ulkopuoliseksi, alituinen vieraus korvensi rintaa. Kun hän
polki yksin eteenpäin, karttoi puhumasta ihmisten kanssa, istui tienvarsilla
raapustamassa niukkoja huomioita päiväkirjaansa, tunne on jo aivan absurdi:
koko kesäinen maa tuntuu katoavan epätodelliseen asumattomuuteen, ihmiset ovat
kuin äänettömiä filmihenkilöitä, liikkuvat jossakin taustalla. Huippukohtansa
tämä sävy saa Pyhäjärvellä, kun Haanpää ajaa järven toista rantaa pohjoista
kohti ja muistelee ajaneensa sen toista puolta etelään kaksi viikkoa
aikaisemmin. Syntyy omalaatuinen, melkein fyysinen kahdentuma, sitä vaille
ettei Haanpää näe itseään eideettisenä hahmona järven toiselta puolelta,
uutterasti polkemassa kohti etelää, tavoittamattomiin, ilman päämäärää.
klo 2.45 tempauksenomaisesti yli kolmiviikkoiselle pyörämatkalle Savoon ja
Karjalaan. Melkein koko ajan satoi, matkatovereita ei ollut, nähtävyydet ja
tapahtumat jättivät ulkopuoliseksi, alituinen vieraus korvensi rintaa. Kun hän
polki yksin eteenpäin, karttoi puhumasta ihmisten kanssa, istui tienvarsilla
raapustamassa niukkoja huomioita päiväkirjaansa, tunne on jo aivan absurdi:
koko kesäinen maa tuntuu katoavan epätodelliseen asumattomuuteen, ihmiset ovat
kuin äänettömiä filmihenkilöitä, liikkuvat jossakin taustalla. Huippukohtansa
tämä sävy saa Pyhäjärvellä, kun Haanpää ajaa järven toista rantaa pohjoista
kohti ja muistelee ajaneensa sen toista puolta etelään kaksi viikkoa
aikaisemmin. Syntyy omalaatuinen, melkein fyysinen kahdentuma, sitä vaille
ettei Haanpää näe itseään eideettisenä hahmona järven toiselta puolelta,
uutterasti polkemassa kohti etelää, tavoittamattomiin, ilman päämäärää.
On
huomattava, että Paasilinna kuvaa Pentti Haanpään päiväkirjakuvausta.
Briljantit rivit syntyvät, kun on ensin vietetty aikaa nenä kirjassa,
paneuduttu eksentriseen ja työtä vältelleeseen kirjailijaidoliin. Olisi sen
ajan voinut elääkin, mutta ”Yksinäisyyden” kaltainen kirjallisuusesseen
muotovalio olisi jäänyt syntymättä.
huomattava, että Paasilinna kuvaa Pentti Haanpään päiväkirjakuvausta.
Briljantit rivit syntyvät, kun on ensin vietetty aikaa nenä kirjassa,
paneuduttu eksentriseen ja työtä vältelleeseen kirjailijaidoliin. Olisi sen
ajan voinut elääkin, mutta ”Yksinäisyyden” kaltainen kirjallisuusesseen
muotovalio olisi jäänyt syntymättä.
Yksinäisyys ja uhma on yksinäisyyskuvauksissaan
vastaansanomaton ja uhmakkuudessaan niin ontuva, että on pakko sanoa vastaan.
vastaansanomaton ja uhmakkuudessaan niin ontuva, että on pakko sanoa vastaan.
PS:
Viimeinen
virke tuntuu paasilinnalaisen aforismin ihanteissa uitetulta. En yrittänyt, en onnistunut.
virke tuntuu paasilinnalaisen aforismin ihanteissa uitetulta. En yrittänyt, en onnistunut.