Tuoteselosteen turva
Lasta,joka kuristaa toveriaan hyppynarulla, on kohtuullista torua ja vaatia tätä
asettumaan toisen asemaan. Kysymysformula ”ajattelepa, miltä sinusta tuntuisi,
jos…” on hiekkalaatikkologiikassa käypää tavaraa ja tervettä perustaa
arkimoraalille. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kirjoja kirjoiteta, näytelmiä
ohjata ja näytellä tai lauluja esitetä saman säännöstön noudattamista odottaen.
Ettei työhuoneilla ja julkistamistilaisuuksissa kuljeskella kurahaalareissa.
Ettei myöskään ole perusteltua ajatella, että vaikka X nousee valokeilaan,
häntä kustannetaan, tuetaan ja palvotaan, X:n tekemisistä ei saa sanoa
kärkevästi, sillä X:stä tällainen voi tuntua ikävältä. X:hän on ihminen.
Olen
turhautunut mainitun teeman äärellä aiemminkin, mutta toimittaja Ville
Blåfieldin taannoinen kolumni Helsingin
Sanomissa kiteyttää taiteilijan ja kriitikon välisen loukkaantumisdynamiikan
poikkeuksellisen osuvasti. Semi-ironisesti otsikoitua tekstiään ”Taiteilijat,
nuo itkupillit” Blåfield pohjustaa kertaamalla pääpiirteet tapauksesta ”Cheek
vs. Oskari Onninen”. Marraskuunsa 2013 mediaselibaatissa viettäneille
mainittakoon: rap-artisti Cheek ei päästänyt Rumba-lehden lähettämää Onnista lehdistötilaisuuteensa, koska ei
halunnut ”negatiivista energiaa taloon”. On syytä epäillä, että Onnisen
teilausarvio Cheekin Kuka muu muka?
-albumista vaikutti päätökseen.
turhautunut mainitun teeman äärellä aiemminkin, mutta toimittaja Ville
Blåfieldin taannoinen kolumni Helsingin
Sanomissa kiteyttää taiteilijan ja kriitikon välisen loukkaantumisdynamiikan
poikkeuksellisen osuvasti. Semi-ironisesti otsikoitua tekstiään ”Taiteilijat,
nuo itkupillit” Blåfield pohjustaa kertaamalla pääpiirteet tapauksesta ”Cheek
vs. Oskari Onninen”. Marraskuunsa 2013 mediaselibaatissa viettäneille
mainittakoon: rap-artisti Cheek ei päästänyt Rumba-lehden lähettämää Onnista lehdistötilaisuuteensa, koska ei
halunnut ”negatiivista energiaa taloon”. On syytä epäillä, että Onnisen
teilausarvio Cheekin Kuka muu muka?
-albumista vaikutti päätökseen.
Rap-artisti
ja kriitikko toimivat Blåfieldillekin vain kolumnin ”innoittajina”, enkä minäkään
aio heistä jauhaa, en etenkään Cheekistä, josta en välitä riittävästi
halveksuakseni. Oskari Onninen taas edustaa täkäläisittäin uhanalaista rotua:
hän on kirjoitustaitoinen ja uskalias arvostelija. Onnisen kritiikit sisältävät
käytännössä aina tulokulman eivätkä alennu tuoteselostamaan. Saattaa jopa olla,
ettei Onninen kirjoittaessaan mieti, että tämänkin laulun on laulanut henkilö,
jolla on tunteet, ja että nämä tunteet olisi syytä huomioida.
ja kriitikko toimivat Blåfieldillekin vain kolumnin ”innoittajina”, enkä minäkään
aio heistä jauhaa, en etenkään Cheekistä, josta en välitä riittävästi
halveksuakseni. Oskari Onninen taas edustaa täkäläisittäin uhanalaista rotua:
hän on kirjoitustaitoinen ja uskalias arvostelija. Onnisen kritiikit sisältävät
käytännössä aina tulokulman eivätkä alennu tuoteselostamaan. Saattaa jopa olla,
ettei Onninen kirjoittaessaan mieti, että tämänkin laulun on laulanut henkilö,
jolla on tunteet, ja että nämä tunteet olisi syytä huomioida.
Ansiokas
kriitikko on taiteessaan – sillä sitähän se parhaillaan on, taidetta, uskokaa
Oscar Wildea – tunnekylmä, vaikka sisäpiirin lämmössä olisikin kiva värjötellä.
Kriitikkojen reaktioita ounasteleva taiteilija saattaa jollain ilveellä
onnistua työssään, mutta taiteilijan loukkaamista varovalla kriitikolla ei ole
minkäänlaisia mahdollisuuksia luoda relevanttia tekstiä.
kriitikko on taiteessaan – sillä sitähän se parhaillaan on, taidetta, uskokaa
Oscar Wildea – tunnekylmä, vaikka sisäpiirin lämmössä olisikin kiva värjötellä.
Kriitikkojen reaktioita ounasteleva taiteilija saattaa jollain ilveellä
onnistua työssään, mutta taiteilijan loukkaamista varovalla kriitikolla ei ole
minkäänlaisia mahdollisuuksia luoda relevanttia tekstiä.
Ville
Blåfield haastaa ajatusta. Hän muistelee teatterikriitikkoaikojaan, jolloin
moittivia huomioita tuli nyky-Blåfieldin mukaan heiteltyä köykäisin perustein:
Blåfield haastaa ajatusta. Hän muistelee teatterikriitikkoaikojaan, jolloin
moittivia huomioita tuli nyky-Blåfieldin mukaan heiteltyä köykäisin perustein:
Jonkinlainen herätys oli arvio,
jossa muun kritiikin ohella teilasin pääosan roolisuorituksen. Paljon myöhemmin
kohtasin näyttelijän kasvokkain. Kuulin, miten epäoikeudenmukaiselta
puolihuolimaton haukkuni oli tuntunut.
jossa muun kritiikin ohella teilasin pääosan roolisuorituksen. Paljon myöhemmin
kohtasin näyttelijän kasvokkain. Kuulin, miten epäoikeudenmukaiselta
puolihuolimaton haukkuni oli tuntunut.
Asetelma
tuntuu tunkkaiselta. Todennäköisesti sadat ihmiset ovat nähneet näytelmän ja
vielä useammat lukeneet kritiikin – ellei kyseessä ole ollut pienen pitäjän
lastenteatterinäytös, mitä en usko: mainitseehan Blåfield kirjoittaneensa
arvioitaan ”suureen lehteen”. Silti, Blåfieldin empatiaherätyksen logiikkaa
mukaillen, juuri pääosassa keimailleen näyttelijäpolon tuntemukset tulisi ottaa
huomioon. Eikös jätettäisi tölvimättä, puolihuolimattomasti tai edes
huolellisesti. Ei tarvitsisi myöhemmin kokkareilla pelätä loukkaantunutta
taiteilijaa.
tuntuu tunkkaiselta. Todennäköisesti sadat ihmiset ovat nähneet näytelmän ja
vielä useammat lukeneet kritiikin – ellei kyseessä ole ollut pienen pitäjän
lastenteatterinäytös, mitä en usko: mainitseehan Blåfield kirjoittaneensa
arvioitaan ”suureen lehteen”. Silti, Blåfieldin empatiaherätyksen logiikkaa
mukaillen, juuri pääosassa keimailleen näyttelijäpolon tuntemukset tulisi ottaa
huomioon. Eikös jätettäisi tölvimättä, puolihuolimattomasti tai edes
huolellisesti. Ei tarvitsisi myöhemmin kokkareilla pelätä loukkaantunutta
taiteilijaa.
Vaikka
varovaisuuteen usuttava viesti puskee rivien välistä, Blåfield ei varsinaisesti
kehota kriitikkoja kieltäytymään pahasti sanomisesta. Sen sijaan toimittajat
ovat hänen mielestään ylimielisiä jos katsovat kritiikistä loukkaantumisen
indikoivan taiteilijan heikkoutta. Ehkäpä. Loukkaantumisen ja ylimielisyyden
kaltaiset tunnekategoriat eivät kuitenkaan ratkaise mitään varsinaisen asian
kannalta. Ne ainoastaan pitävät kokonaiskuvan hapettomana ja pienentävät
kritiikin laajemman kulttuurisen tehtävän toimittajan ja taiteilijan fiilismittakaavaan.
Tulisikin kysyä, esimerkiksi Blåfieldilta: mihin hypoteesi loukkaantumisesta
johtaa? Mitä se tarkoittaa varsinaisen kritiikkisisällön kannalta? Jääkö jotain
taideteoksen ja/tai kritiikin kannalta olennaista sanomatta?
varovaisuuteen usuttava viesti puskee rivien välistä, Blåfield ei varsinaisesti
kehota kriitikkoja kieltäytymään pahasti sanomisesta. Sen sijaan toimittajat
ovat hänen mielestään ylimielisiä jos katsovat kritiikistä loukkaantumisen
indikoivan taiteilijan heikkoutta. Ehkäpä. Loukkaantumisen ja ylimielisyyden
kaltaiset tunnekategoriat eivät kuitenkaan ratkaise mitään varsinaisen asian
kannalta. Ne ainoastaan pitävät kokonaiskuvan hapettomana ja pienentävät
kritiikin laajemman kulttuurisen tehtävän toimittajan ja taiteilijan fiilismittakaavaan.
Tulisikin kysyä, esimerkiksi Blåfieldilta: mihin hypoteesi loukkaantumisesta
johtaa? Mitä se tarkoittaa varsinaisen kritiikkisisällön kannalta? Jääkö jotain
taideteoksen ja/tai kritiikin kannalta olennaista sanomatta?
Totta
kai taiteilija pahastuu negatiivisesta kritiikistä. Tämän kieltävä kriitikko ei
edes ole ylimielinen vaan tyhmä. Vielä tyhmempi hän on, jos sallii näinkin
ilmeisen seikan vaikuttaa arvostelutyöhönsä. Kysymys voisi tuntua relevantilta
esimerkiksi ruohonjuuritason musiikkimediassa, jossa arvioidaan tuntemattomien
artistien demonauhoja ja annetaan usein ainoa kaveripiirin ulkopuolinen arvio.
Pedagoginen ja kannustava mentaliteetti on ”demosedän” hommassa tarpeen, mutta yleisön
ja panosten kasvaessa tsemppifunktion tulisi menettää merkityksensä.
Kustantajan kustantama kirjailija, levy-yhtiön tukema artisti ja
laitosteatterin näyttelijä ovat kukin alansa eliittiä, ja heidän tekemisiinsä
satsataan. He ovat päässeet asemaan, josta lukemattomat makuuhuonerunoilijat,
autotallirokkarit ja nuorisoteatterilaiset haaveilevat. Tulisiko heidän loukkaamistaan
todella varoa?
kai taiteilija pahastuu negatiivisesta kritiikistä. Tämän kieltävä kriitikko ei
edes ole ylimielinen vaan tyhmä. Vielä tyhmempi hän on, jos sallii näinkin
ilmeisen seikan vaikuttaa arvostelutyöhönsä. Kysymys voisi tuntua relevantilta
esimerkiksi ruohonjuuritason musiikkimediassa, jossa arvioidaan tuntemattomien
artistien demonauhoja ja annetaan usein ainoa kaveripiirin ulkopuolinen arvio.
Pedagoginen ja kannustava mentaliteetti on ”demosedän” hommassa tarpeen, mutta yleisön
ja panosten kasvaessa tsemppifunktion tulisi menettää merkityksensä.
Kustantajan kustantama kirjailija, levy-yhtiön tukema artisti ja
laitosteatterin näyttelijä ovat kukin alansa eliittiä, ja heidän tekemisiinsä
satsataan. He ovat päässeet asemaan, josta lukemattomat makuuhuonerunoilijat,
autotallirokkarit ja nuorisoteatterilaiset haaveilevat. Tulisiko heidän loukkaamistaan
todella varoa?
Kannatan
”mitäs läksit” -ajattelua, joka Blåfieldista tuntuu epämukavalta. Niin minustakin, mutta pidän sitä välttämättömyytenä,
jota ilman edes jossain määrin traditionaalista taidekritiikkiä ei voisi olla
olemassa. Järjestelmä, jossa kriitikko nousee sekä teoksen että kritiikin
lukijoiden yläpuolelle kertomaan näkemyksensä, tuntuu sosiaalisen median ajassa
anakronismilta. Hyvä niin. 2000-luvun ideaalisessa kritiikissähän taiteilija,
kriitikko ja yleisö puuhastelisivat yhdessä kaikille mieluisan arviojutustelun,
jota jokainen voisi muokata itselleen sopivaksi. Yksin jylähtelevästä kriitikosta
sen sijaan tulee epämukava ja raskas olo. Mikä hän on sanomaan, loukkaamaan
toista?
”mitäs läksit” -ajattelua, joka Blåfieldista tuntuu epämukavalta. Niin minustakin, mutta pidän sitä välttämättömyytenä,
jota ilman edes jossain määrin traditionaalista taidekritiikkiä ei voisi olla
olemassa. Järjestelmä, jossa kriitikko nousee sekä teoksen että kritiikin
lukijoiden yläpuolelle kertomaan näkemyksensä, tuntuu sosiaalisen median ajassa
anakronismilta. Hyvä niin. 2000-luvun ideaalisessa kritiikissähän taiteilija,
kriitikko ja yleisö puuhastelisivat yhdessä kaikille mieluisan arviojutustelun,
jota jokainen voisi muokata itselleen sopivaksi. Yksin jylähtelevästä kriitikosta
sen sijaan tulee epämukava ja raskas olo. Mikä hän on sanomaan, loukkaamaan
toista?
Suomen Kuvalehden lokakuisessa ja
kirjamessusensuuritoimenpiteitä aiheuttaneessa ”Romaani sairastaa”-artikkelissa kriitikko Putte Wilhelmsson ehdottaa yhdeksi syyksi vallitsevalle
loukkaantuneisuusherkkyydelle kirjallisuuden yhä vahvempaa muuttumisesta
tekijän yksityisprojektiksi. Ville Blåfield viittaa teatterikritiikkiin, ja
Oskari Onnisen tölvimä Cheek levyttää, mutta lajien väliltä löytyy yhteneviä
piirteitä. Sekä kirjoittaja että laulaja ja näyttelijä voivat rakentaa
taiteellaan minäbrändiä, jolloin teoksen sisäiseen elementtiinkin paneutuva
moite on tulkittavissa henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Kuten Wilhelmsson
tiivistää:
kirjamessusensuuritoimenpiteitä aiheuttaneessa ”Romaani sairastaa”-artikkelissa kriitikko Putte Wilhelmsson ehdottaa yhdeksi syyksi vallitsevalle
loukkaantuneisuusherkkyydelle kirjallisuuden yhä vahvempaa muuttumisesta
tekijän yksityisprojektiksi. Ville Blåfield viittaa teatterikritiikkiin, ja
Oskari Onnisen tölvimä Cheek levyttää, mutta lajien väliltä löytyy yhteneviä
piirteitä. Sekä kirjoittaja että laulaja ja näyttelijä voivat rakentaa
taiteellaan minäbrändiä, jolloin teoksen sisäiseen elementtiinkin paneutuva
moite on tulkittavissa henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Kuten Wilhelmsson
tiivistää:
Kirjan haukkuminen on epäreilua sotkeutumista
kirjailijan toimeentuloon.
kirjailijan toimeentuloon.
Taiteilijoiden
faktisesta herkkänahkaistumisesta en tiedä – ehkä reagointi ainoastaan on
verkkoajassa helpompaa kuin 1970-luvulla. Usein päivälehden
kirjallisuuskritiikkiä on kuitenkin vaikea erottaa kustantajan tiedotteesta tai
mainoksesta. ”Romaani sairastaa” -artikkelissaan toimittaja Riitta Kylänpää
esittää lehtikritiikin tason romahtaneen samalla kun mediajulkisuus on alkanut
suunnata kirjamyyntiä. Väite on kova ja vaatisi tuekseen
kirjallisuustieteellistä ja journalistista tutkimusta, mutta intuition tasolla
Kylänpään teesiin voi yhtyä. Etenkin sisällönkuvailun prosentuaalinen osuus
arviotekstistä tuntuu usein turhauttavan suurelta. Arvion tulee arvioida, ei
ainoastaan kertoa, mitä tuleman pitää. Olen pitkälti samaa mieltä kuin
kirjallisuuskriitikko Kyösti Niemelä, joka pohdiskelee teemaa muutaman vuoden
takaisessa Nuoren Voiman Kritiikin
kolumnissaan ”Kehuttu ja kohuttu” (kevään 2010 numerossa, verkkoversiota en
löytänyt):
faktisesta herkkänahkaistumisesta en tiedä – ehkä reagointi ainoastaan on
verkkoajassa helpompaa kuin 1970-luvulla. Usein päivälehden
kirjallisuuskritiikkiä on kuitenkin vaikea erottaa kustantajan tiedotteesta tai
mainoksesta. ”Romaani sairastaa” -artikkelissaan toimittaja Riitta Kylänpää
esittää lehtikritiikin tason romahtaneen samalla kun mediajulkisuus on alkanut
suunnata kirjamyyntiä. Väite on kova ja vaatisi tuekseen
kirjallisuustieteellistä ja journalistista tutkimusta, mutta intuition tasolla
Kylänpään teesiin voi yhtyä. Etenkin sisällönkuvailun prosentuaalinen osuus
arviotekstistä tuntuu usein turhauttavan suurelta. Arvion tulee arvioida, ei
ainoastaan kertoa, mitä tuleman pitää. Olen pitkälti samaa mieltä kuin
kirjallisuuskriitikko Kyösti Niemelä, joka pohdiskelee teemaa muutaman vuoden
takaisessa Nuoren Voiman Kritiikin
kolumnissaan ”Kehuttu ja kohuttu” (kevään 2010 numerossa, verkkoversiota en
löytänyt):
On muuten myös selvästi
erityyppisiä kriitikoita sen suhteen, kuinka paljon romaanin juonesta
kerrotaan. Yleensä yritän päästä aika vähällä. Pitkä juonikuvaus jää helposti
isoksi omituiseksi möhkäleeksi kritiikin sisällä, ainakin jos juoneen ei
myöhemmin palata.
erityyppisiä kriitikoita sen suhteen, kuinka paljon romaanin juonesta
kerrotaan. Yleensä yritän päästä aika vähällä. Pitkä juonikuvaus jää helposti
isoksi omituiseksi möhkäleeksi kritiikin sisällä, ainakin jos juoneen ei
myöhemmin palata.
Jos
kriitikko kuvittelee tuon ”ison omituisen möhkäleen” hoitavan koko homman, hän
jättää varsinaisen työnsä tekemättä ja tekee paljon suuremman rikoksen kuin
pääosan roolisuorituksen lonkalta teilaava menneisyyden Ville Blåfield. Epämiellyttävyys
ja kohtuuttomalta tuntuva subjektiivisuus voittavat tällä(kin) alalla
tuoteselosteen, vaikka viimeksi mainittu jättääkin jälkeensä tyytyväisempiä taiteilijoita,
lukija- ja kuluttajaenemmistöjä sekä kulttuurisivustoja.
kriitikko kuvittelee tuon ”ison omituisen möhkäleen” hoitavan koko homman, hän
jättää varsinaisen työnsä tekemättä ja tekee paljon suuremman rikoksen kuin
pääosan roolisuorituksen lonkalta teilaava menneisyyden Ville Blåfield. Epämiellyttävyys
ja kohtuuttomalta tuntuva subjektiivisuus voittavat tällä(kin) alalla
tuoteselosteen, vaikka viimeksi mainittu jättääkin jälkeensä tyytyväisempiä taiteilijoita,
lukija- ja kuluttajaenemmistöjä sekä kulttuurisivustoja.
Jotain
asetelman ikävyydestä kertoo Cheekin ja Onnisen tapausta vähemmän julkisuutta
saanut kamppailu ”Matti Mäkelän
summittainen murskakritiikki vs. Marko Leino”. Esseisti-kolumnisti-kyläaktiivi
Mäkelä tyrmää Leinon Saasta-trillerin
Helsingin Sanomissa 5.10.2013 toteamalla
muun muassa, että kirjailijalta puuttuu sisäinen moraalinen ohjenuora.
Melkoinen oletus. Mäkelä kysyy myös:
asetelman ikävyydestä kertoo Cheekin ja Onnisen tapausta vähemmän julkisuutta
saanut kamppailu ”Matti Mäkelän
summittainen murskakritiikki vs. Marko Leino”. Esseisti-kolumnisti-kyläaktiivi
Mäkelä tyrmää Leinon Saasta-trillerin
Helsingin Sanomissa 5.10.2013 toteamalla
muun muassa, että kirjailijalta puuttuu sisäinen moraalinen ohjenuora.
Melkoinen oletus. Mäkelä kysyy myös:
Miksi on pitänyt kirjoittaa
tällainen kirja?
tällainen kirja?
Arvio
on mauton ja hutaistun oloinen muttei ainakaan sisäsiisti. En tunne Marko
Leinon tuotantoa, mutta Mäkelän kiivailun luettuani aloin kiinnostua Saastasta, koska voimakkaan inhoreaktion
herättänyt teos ei voi olla mitätön. Orastavat sympatiapisteeni laskivat, kun
huomasin, että loukkaantunut Leino oli päättänyt kirjoittaa vastinetta
muistuttavan tekstin, jonka Helsingin
Sanomat vieläpä oli julkaissut. Puheenvuoro pitää sisällään useita valideja
huomioita, eikä Leinon tulistumista Mäkelän ylimalkaisuuden äärellä pidäkään
ihmetellä. Muttei pidä ihmetellä sitäkään, jos väärinymmärretyksi tulleen
kirjailijan julkinen nillitys kääntyy häntä itseään ja teurastettua teostaan
vastaan. Leino esimerkiksi katsoo aiheelliseksi kertoa, mitkä Saastan teemat ovat (menetys,
anteeksianto ja eheytyminen), ja että teoksen rivienvälistä sanomaa (puhua
ihmisyyden puolesta) on ”liki mahdoton olla huomaamatta”.
on mauton ja hutaistun oloinen muttei ainakaan sisäsiisti. En tunne Marko
Leinon tuotantoa, mutta Mäkelän kiivailun luettuani aloin kiinnostua Saastasta, koska voimakkaan inhoreaktion
herättänyt teos ei voi olla mitätön. Orastavat sympatiapisteeni laskivat, kun
huomasin, että loukkaantunut Leino oli päättänyt kirjoittaa vastinetta
muistuttavan tekstin, jonka Helsingin
Sanomat vieläpä oli julkaissut. Puheenvuoro pitää sisällään useita valideja
huomioita, eikä Leinon tulistumista Mäkelän ylimalkaisuuden äärellä pidäkään
ihmetellä. Muttei pidä ihmetellä sitäkään, jos väärinymmärretyksi tulleen
kirjailijan julkinen nillitys kääntyy häntä itseään ja teurastettua teostaan
vastaan. Leino esimerkiksi katsoo aiheelliseksi kertoa, mitkä Saastan teemat ovat (menetys,
anteeksianto ja eheytyminen), ja että teoksen rivienvälistä sanomaa (puhua
ihmisyyden puolesta) on ”liki mahdoton olla huomaamatta”.
Tämä
se vasta onkin tunkkaista: kirjailija kertoo valtakunnan suurimman päivälehden
sivuilla, mikä on oikea tulkinta hänen teoksestaan. Matti Mäkelän arvion
tasottomuus unohtuu ja korvautuu mielikuvalla oikeuksiaan penäävästä
taiteilijasta, eikä tämän kuvittelisi olevan Marko Leinon Saastan etu. Tuoteselostearvioiden ja loukkaantuneisuuden
todellisuudessa Mäkelän ylimalkainen kritiikki itse asiassa alkaa tuntua
virkistävältä, mikä taas on erittäin valitettavaa. Huoneenlämpöisyys pitäisi
korvata paneutuneella, rohkealla ja perustellulla argumentaatiolla, oli kyse
kehuista tai haukuista, ei millä hyvänsä öykkäröinnillä. Vaikka typeryyskin
voittaa katalogikielen.
se vasta onkin tunkkaista: kirjailija kertoo valtakunnan suurimman päivälehden
sivuilla, mikä on oikea tulkinta hänen teoksestaan. Matti Mäkelän arvion
tasottomuus unohtuu ja korvautuu mielikuvalla oikeuksiaan penäävästä
taiteilijasta, eikä tämän kuvittelisi olevan Marko Leinon Saastan etu. Tuoteselostearvioiden ja loukkaantuneisuuden
todellisuudessa Mäkelän ylimalkainen kritiikki itse asiassa alkaa tuntua
virkistävältä, mikä taas on erittäin valitettavaa. Huoneenlämpöisyys pitäisi
korvata paneutuneella, rohkealla ja perustellulla argumentaatiolla, oli kyse
kehuista tai haukuista, ei millä hyvänsä öykkäröinnillä. Vaikka typeryyskin
voittaa katalogikielen.
Yhtä
kaikki: loukkaantumisessa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä tai edes väärää; ei
sen enempää Cheekin, Blåfieldin kritisoiman näyttelijän kuin Marko Leinonkaan
tapauksessa. Mutta jos loukkaantuminen johtaa ajatukseen siitä, että olisi
kivempi, jos kriitikko ei kritisoisi, paljon on pielessä.
kaikki: loukkaantumisessa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä tai edes väärää; ei
sen enempää Cheekin, Blåfieldin kritisoiman näyttelijän kuin Marko Leinonkaan
tapauksessa. Mutta jos loukkaantuminen johtaa ajatukseen siitä, että olisi
kivempi, jos kriitikko ei kritisoisi, paljon on pielessä.