Tyyli ja Michael Bracewell
Olenaina vihannut sanontaa ”paskasta ei saa marmeladia”. Myös tutumpi muotoilu
”paskasta ei saa konvehtia” on kelvoton, vaikka ruskeaan möykkyyn viittaamalla
se tuntuu käsittelevän eri tason ongelmaa kuin mistä paskan marmeladiksi muuttumattomuudessa
on kyse. Ulosteestahan voi kuka hyvänsä muokata konvehtia muistuttavan asian;
jos karkeutta ja iljettävää kokeilumieltä vain piisaa.
Marmeladin
kanssa on toisin. ”Paskasta ei saa marmeladia” on realistinen väite. Pitää kutinsa,
työpaikkaruokalassa, bussipysäkillä ja yleisönosastossa. Ei perhana vieköön saa
marmeladia, ei edes marmeladin näköistä. Latteutta toistelevat eivät kuitenkaan
ole tulleet ajatelleeksi, miksipä olisivatkaan, että tyylissä on kyse juurikin paskan marmeladisoinnista. Sillä sitähän
elämä on, niin retoriikan kuin konkretiankin tasolla: paskaa. Ja siksi
tarvitsemme rajatilan kansalaisia, jotka osaavat kirjoittaa, puhua, näytellä
tai laulaa siitä itsestään siten, että syntyy sen itsensä ylittävää loitsua. Jotta
selviäisimme.
kanssa on toisin. ”Paskasta ei saa marmeladia” on realistinen väite. Pitää kutinsa,
työpaikkaruokalassa, bussipysäkillä ja yleisönosastossa. Ei perhana vieköön saa
marmeladia, ei edes marmeladin näköistä. Latteutta toistelevat eivät kuitenkaan
ole tulleet ajatelleeksi, miksipä olisivatkaan, että tyylissä on kyse juurikin paskan marmeladisoinnista. Sillä sitähän
elämä on, niin retoriikan kuin konkretiankin tasolla: paskaa. Ja siksi
tarvitsemme rajatilan kansalaisia, jotka osaavat kirjoittaa, puhua, näytellä
tai laulaa siitä itsestään siten, että syntyy sen itsensä ylittävää loitsua. Jotta
selviäisimme.
Menemättä
tämän syvemmälle muodon ja sisällön erottelun mielekkyyteen tai esteettiseen
teoriaan: tyylikkäin tyyli on aina jossain määrin riippumatonta, aiheesta,
kaikesta. Kumartamani kirjailijat voivat puolestani kirjoittaa mistä hyvänsä.
Joka tapauksessa heidän neroutensa perustuu taidolle olla kirjoittamatta
mistään miten hyvänsä. Henrik Tikkasen
”autobiografia” Renault, rakkaani,
David Foster Wallacen tennis-esseet ja Albert Camus’n kirjoitukset Algerin
hiekkarannoista ovat priimaesimerkkejä tympeiksi ajattelemieni aiheiden
supertyylikkäästä käsittelystä.
tämän syvemmälle muodon ja sisällön erottelun mielekkyyteen tai esteettiseen
teoriaan: tyylikkäin tyyli on aina jossain määrin riippumatonta, aiheesta,
kaikesta. Kumartamani kirjailijat voivat puolestani kirjoittaa mistä hyvänsä.
Joka tapauksessa heidän neroutensa perustuu taidolle olla kirjoittamatta
mistään miten hyvänsä. Henrik Tikkasen
”autobiografia” Renault, rakkaani,
David Foster Wallacen tennis-esseet ja Albert Camus’n kirjoitukset Algerin
hiekkarannoista ovat priimaesimerkkejä tympeiksi ajattelemieni aiheiden
supertyylikkäästä käsittelystä.
Kun
kirjailija ylittää aihealueensa, hänellä on edellytyksiä suuruuteen. Tällaisia
edellytyksiä olen viime kuukausien aikana havainnut Michael Bracewellin
tekemisistä.
kirjailija ylittää aihealueensa, hänellä on edellytyksiä suuruuteen. Tällaisia
edellytyksiä olen viime kuukausien aikana havainnut Michael Bracewellin
tekemisistä.
Bracewell
(s. 1958) on brittiläinen prosaisti, asiaprosaisti ja kriitikko, jonka tuotannosta
en kykene antamaan yleisesitystä. Hän julkaisi esikoisromaaninsa Missing Margate vuonna 1988, enkä ole
lukenut sitä – kuten en muitakaan Bracewellin fiktiivisiä teoksia, joita tätä
kirjoittaessa on ilmestynyt seitsemän. Hänen kaunokirjallisuuteensa – johon 3:AM-verkkolehden haastattelu
kiinnostavasti johdattelee – paneudun tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi
pureskeltavaa on riittänyt nimenomaan asiaproosassa.
(s. 1958) on brittiläinen prosaisti, asiaprosaisti ja kriitikko, jonka tuotannosta
en kykene antamaan yleisesitystä. Hän julkaisi esikoisromaaninsa Missing Margate vuonna 1988, enkä ole
lukenut sitä – kuten en muitakaan Bracewellin fiktiivisiä teoksia, joita tätä
kirjoittaessa on ilmestynyt seitsemän. Hänen kaunokirjallisuuteensa – johon 3:AM-verkkolehden haastattelu
kiinnostavasti johdattelee – paneudun tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi
pureskeltavaa on riittänyt nimenomaan asiaproosassa.
Pop-musiikki,
runous, muoti, kuva- ja käsitetaide, elokuva ja televisio ovat esimerkkejä
aihealueista, joita Bracewell käsittelee esseistiikassaan, laajoissa
aikakauslehtiartikkeleissaan ja niin kutsutuissa tietokirjoissaan. Erityisen
paljon hän on kirjoittanut Roxy Musicista – kolme teosta sekä lukuisat
sivuamiset muissa yhteyksissä – ja Jeff Noonista, mutta nämäkin tekstit ovat
vielä pääosin lukulistallani. Itse asiassa olen muutamien verkkoartikkelien
lisäksi lukenut vasta kaksi Michael Bracewellin kirjakokonaisuutta. Laatu on
toistaiseksi korvannut määrän, sillä sekä England
Is Mine: Pop Life in Albion From Wilde to Goldie (1997) että The Nineties: When Surface Was Depth
(2002) kiilaavat sykähdyttävimpien viime aikoina kohtaamieni ei-fiktiivisten
teosten joukkoon.
runous, muoti, kuva- ja käsitetaide, elokuva ja televisio ovat esimerkkejä
aihealueista, joita Bracewell käsittelee esseistiikassaan, laajoissa
aikakauslehtiartikkeleissaan ja niin kutsutuissa tietokirjoissaan. Erityisen
paljon hän on kirjoittanut Roxy Musicista – kolme teosta sekä lukuisat
sivuamiset muissa yhteyksissä – ja Jeff Noonista, mutta nämäkin tekstit ovat
vielä pääosin lukulistallani. Itse asiassa olen muutamien verkkoartikkelien
lisäksi lukenut vasta kaksi Michael Bracewellin kirjakokonaisuutta. Laatu on
toistaiseksi korvannut määrän, sillä sekä England
Is Mine: Pop Life in Albion From Wilde to Goldie (1997) että The Nineties: When Surface Was Depth
(2002) kiilaavat sykähdyttävimpien viime aikoina kohtaamieni ei-fiktiivisten
teosten joukkoon.
Otsikkokin
sen kertoo. Michael Bracewell on esteetikko, joka ei kaihda käyttää sanaa ”albion”
tarkoittaessaan Iso-Britanniaa. Suomalaiselle lukijalle hänen korkeakirjallinen
brittisnobisminsa aiheuttaa jatkuvaa tarvetta sanakirjan ja / tai Wikipedian
käytölle, mutta England Is Minen
kaltaisen helmen ymmärryksen edestä työskentelee mielellään. Albionin pop-elämä
ei nimittäin Bracewellin ajattelussa ala The Beatlesista ja etene David Bowien
kautta Bluriin ja Oasikseen. Nämäkin artistit ovat hänelle tärkeitä mutta vain
osana England Is Minen pikkusormi
pystyssä ilotulittavaa kavalkadia, jossa W. H. Auden, Oscar Wilde ja Lindsay
Anderson kulkevat rinta rinnan Pet Shop Boysin, The Curen ja The Fallin kanssa.
Onnistuneessa kulttuuriesseessä kekseliäs lähtökohta merkitsee vähintään puolta
lopullisesta voitosta, minkä Bracewell on syvimmin oivaltanut. Harva viitsisi
rakentaa yhtä pitkällisiä rinnastuksia Audenin ja Neil Tennantin välille kuin
Bracewell.
sen kertoo. Michael Bracewell on esteetikko, joka ei kaihda käyttää sanaa ”albion”
tarkoittaessaan Iso-Britanniaa. Suomalaiselle lukijalle hänen korkeakirjallinen
brittisnobisminsa aiheuttaa jatkuvaa tarvetta sanakirjan ja / tai Wikipedian
käytölle, mutta England Is Minen
kaltaisen helmen ymmärryksen edestä työskentelee mielellään. Albionin pop-elämä
ei nimittäin Bracewellin ajattelussa ala The Beatlesista ja etene David Bowien
kautta Bluriin ja Oasikseen. Nämäkin artistit ovat hänelle tärkeitä mutta vain
osana England Is Minen pikkusormi
pystyssä ilotulittavaa kavalkadia, jossa W. H. Auden, Oscar Wilde ja Lindsay
Anderson kulkevat rinta rinnan Pet Shop Boysin, The Curen ja The Fallin kanssa.
Onnistuneessa kulttuuriesseessä kekseliäs lähtökohta merkitsee vähintään puolta
lopullisesta voitosta, minkä Bracewell on syvimmin oivaltanut. Harva viitsisi
rakentaa yhtä pitkällisiä rinnastuksia Audenin ja Neil Tennantin välille kuin
Bracewell.
England Is Mine kannustaa hitaaseen ja
paneutuvaan vastaanottotapaan eikä vieraannuta lukijaansa edes käsitellessään
täkäläisittäin tuntemattomia runoilijoita ja elokuvaohjaajia useiden kymmenien
sivujen laveudella. Uppo-oudostahan saa kiehtovan aivan kuten paskasta
marmeladin: hyödyntämällä erehtymätöntä ja epätodellista tyylitajua, jota
Bracewellin polveilevissa virkkeissä piisaa. Äidinkieleni ei ole englanti,
joten menetän suuren osan hänen tarjoamista nyansseistaan. Kiroan
ei-brittiläisyyteni – muutenkin – ja yritän tehdä parhaani. Joka tapauksessa
Bracewell kuuluu niiden taiteilijoiden joukkoon, joiden ajoittainen hämäryys ja
vaikeaselkoisuus eivät synnytä turhaumusta. On ilo ymmärtää häntä, joskin
paikoin rajoitetusti.
paneutuvaan vastaanottotapaan eikä vieraannuta lukijaansa edes käsitellessään
täkäläisittäin tuntemattomia runoilijoita ja elokuvaohjaajia useiden kymmenien
sivujen laveudella. Uppo-oudostahan saa kiehtovan aivan kuten paskasta
marmeladin: hyödyntämällä erehtymätöntä ja epätodellista tyylitajua, jota
Bracewellin polveilevissa virkkeissä piisaa. Äidinkieleni ei ole englanti,
joten menetän suuren osan hänen tarjoamista nyansseistaan. Kiroan
ei-brittiläisyyteni – muutenkin – ja yritän tehdä parhaani. Joka tapauksessa
Bracewell kuuluu niiden taiteilijoiden joukkoon, joiden ajoittainen hämäryys ja
vaikeaselkoisuus eivät synnytä turhaumusta. On ilo ymmärtää häntä, joskin
paikoin rajoitetusti.
Sivistynyt
ja kuivakka wit käy Bracewellin
parhaissa teksteissä piiloista vuoropuhelua liki epätoivoisen runsaan hahmotuskyvyn
kanssa. Välillä Bracewell tuntuu yrittävän ilmaista yhdessä virkkeessä kaiken
ja vieläpä melkein onnistuu mahdottomassa tehtävässään. Esimerkiksi The Nineties -tekstikokoelman esseen / lehtiartikkelin
”Dumbing Up” ensimmäisestä tekstikappaleesta löytyy virke, joka on
asiasisällöltään kuin lopputekstin synopsis mutta soljuu ihailtavan
kaunopuheisesti:
ja kuivakka wit käy Bracewellin
parhaissa teksteissä piiloista vuoropuhelua liki epätoivoisen runsaan hahmotuskyvyn
kanssa. Välillä Bracewell tuntuu yrittävän ilmaista yhdessä virkkeessä kaiken
ja vieläpä melkein onnistuu mahdottomassa tehtävässään. Esimerkiksi The Nineties -tekstikokoelman esseen / lehtiartikkelin
”Dumbing Up” ensimmäisestä tekstikappaleesta löytyy virke, joka on
asiasisällöltään kuin lopputekstin synopsis mutta soljuu ihailtavan
kaunopuheisesti:
Now,
since the designer consciousness of the late 1980s has given way to the quest
for spiritual hygiene and social responsibility that pumps the heart of New
Labour’s New Britain, the nurturing of our inner child by any means possible
has achieved a new fashionableness – at the expense, perhaps, of our inner
adult.
since the designer consciousness of the late 1980s has given way to the quest
for spiritual hygiene and social responsibility that pumps the heart of New
Labour’s New Britain, the nurturing of our inner child by any means possible
has achieved a new fashionableness – at the expense, perhaps, of our inner
adult.
Renault
Twingo -tv-mainosta, Bridget Jonesin päiväkirjaa ja South Parkia tulkitsemalla
Bracewell maalaa tarkkanäköisen kuvan 1990-lukulaisen infantilismin noususta.
Analyysi ei juuri ole menettänyt relevanssiaan 2010-luvun todellisuudessa,
jossa yliopiston professori moikkaa opiskelijoitaan Angry Birds -huppariin
sonnustautuneena ja vesiskoottereita on yhä olemassa. Bracewell on
havainnoissaan ja tulkinnoissaan tarkempi kuin allekirjoittanut edellä, mutta
yhtä kaikki; lukeneisuus ja purskahtelevuus palvelevat hänen poetiikassaan toinen
toistaan. Matalallakin voidaan käydä, mutta maali pysyttelee korkeuksissa.
Twingo -tv-mainosta, Bridget Jonesin päiväkirjaa ja South Parkia tulkitsemalla
Bracewell maalaa tarkkanäköisen kuvan 1990-lukulaisen infantilismin noususta.
Analyysi ei juuri ole menettänyt relevanssiaan 2010-luvun todellisuudessa,
jossa yliopiston professori moikkaa opiskelijoitaan Angry Birds -huppariin
sonnustautuneena ja vesiskoottereita on yhä olemassa. Bracewell on
havainnoissaan ja tulkinnoissaan tarkempi kuin allekirjoittanut edellä, mutta
yhtä kaikki; lukeneisuus ja purskahtelevuus palvelevat hänen poetiikassaan toinen
toistaan. Matalallakin voidaan käydä, mutta maali pysyttelee korkeuksissa.
The Nineties lienee kiehtovine Hanson- ja
Spice Girls -osioineen helpommin lähestyttävä kokonaisuus kuin mahtipontinen England Is Mine. Molempia tavoittaa
valitettavan rajoitetusti täkäläisistä kirjastoista, eikä suomennoksia ole
olemassa. Käännösurakka saattaisikin osoittautua liian haastavaksi; niin
umpibrittiläisiä Bracewellin aiheet ja sanasto ovat. Ekskursiotani tuossa
kiehtovassa sfäärissä ajattelin silti ja siksi jatkaa toivomalla joulupukilta
teosta The Space Between, johon on
koottu Bracewellin taide- ja omaelämäkerrallisia kirjoituksia. Käsittelyssä
ovat kustantamon tiedotteen mukaan esimerkiksi Richard Hamilton ja Bridget
Riley. En ole kiinnostunut kummastakaan, mutta tiedän Michael Bracewellin vision
syrjäyttävän moiset pikkuesteet.
Spice Girls -osioineen helpommin lähestyttävä kokonaisuus kuin mahtipontinen England Is Mine. Molempia tavoittaa
valitettavan rajoitetusti täkäläisistä kirjastoista, eikä suomennoksia ole
olemassa. Käännösurakka saattaisikin osoittautua liian haastavaksi; niin
umpibrittiläisiä Bracewellin aiheet ja sanasto ovat. Ekskursiotani tuossa
kiehtovassa sfäärissä ajattelin silti ja siksi jatkaa toivomalla joulupukilta
teosta The Space Between, johon on
koottu Bracewellin taide- ja omaelämäkerrallisia kirjoituksia. Käsittelyssä
ovat kustantamon tiedotteen mukaan esimerkiksi Richard Hamilton ja Bridget
Riley. En ole kiinnostunut kummastakaan, mutta tiedän Michael Bracewellin vision
syrjäyttävän moiset pikkuesteet.
PS:
Verkosta
löytyy runsaasti Bracewellin tekstejä. Muun muassa Frieze-lehden sivustolla on kattava valikoima. Esimerkiksi Andy
Warhol -aiheinen kirjoitelma ”Andy’s Books” on pikakokeilun arvoinen. Se käynnistyykin
sopivan bracewellmaisella ilmauksella:
löytyy runsaasti Bracewellin tekstejä. Muun muassa Frieze-lehden sivustolla on kattava valikoima. Esimerkiksi Andy
Warhol -aiheinen kirjoitelma ”Andy’s Books” on pikakokeilun arvoinen. Se käynnistyykin
sopivan bracewellmaisella ilmauksella:
The audacious neatness of this
paradox is…
paradox is…
Kommentit (2)
Kiitos tästä. England Is Mine kolahti aikanaan kovaa — nimenomaan se pitkä kaari, josta puhut. Harva pystyy liikkumaan niin ketterästi eri aineistojen välillä, popin ja klassikoiden maailmoissa vuorotellen ja yhtä aikaa. The Nineties oli ihan hauska myös, mutta en ollut siitä ihan niin varauksettoman innostunut. Osittain syy on rakenteessa: kirja oli selvästi koostettu lehtijutuista, ja saumat olivat välillä ikävästi näkyvissä teksteissä. Toinen syy oli varmaankin se, että ysärinuoren näkökulmasta Bracewellin ote tuntui vähän setämäiseltä. Kun oli itse kokenut kirjan ilmiöt herkässä iässä, ei halunnutkaan keski-ikäisen esseistin sorkkivan niitä. Kyllähän ”infantilismi” varmaan nosti päätään, mutta 20+ lukijasta analyysi liittyi enemmän kirjoittajan ikääntymiseen. =) Yhtä kaikki, arvostan Bracewellia suuresti.
Onhan The Nineties melko fragmentaarinen verrattuna England Is Mineen, totta. Tietty kolumnimaisuus näkyy siellä täällä. Ja ymmärrän mainitsemasi setämäisyyden uhan, mutta tästä ikä- ja aikaperspektiivistä käsin se ei iske kasvoille kovinkaan voimakkaasti. Esimerkiksi Hansonista Bracewell kirjoittaa – muistaakseni, kirjaa ei nyt ole käsillä – ymmärtävämmin kuin suurin osa aikansa musiikkikirjoittajista. Mikä kyllä sekin voi kieliä keski-ikäisyydestä. Että olkaa nuoret suopeita näille lapsille. Semijournalistisen ja ajankohtaisuuteen pyrkivän muotonsakin puolesta The Nineties on alttiimpi tällaiselle kritiikille kuin eheä England Is Mine, johon ajan hammas ei pysty.