Vahvaa empatiaa

Suomalaiset, joilla on edellytyksiä lukea Maggie Nelsonia, ovat pian tehneet sen. Osa heistä on kertonut ihastuksestaan tällaisessa blogissa tai kulttuurisivujen kirjavinkkilaatikossa. Se on lämminhenkinen mutta hyvä asia. Käännösesseeproosan julkaisemisen ei tarvitse olla täysin itsetuhoista. Argonautit ja Sinelmiä saattavat parhaimmassa tapauksessa kannustaa kustantajia etsimään uutta Nelsonia.

Ehkä asia on jo hoidossa. Varmuuden vuoksi mainitsen Leslie Jamisonin. Nelsonin maannainen Jamison (s. 1983) debytoi romaanilla The Gin Closet (2010), jota dominoi vakavasti alkoholisoitunut täti. Teema ennakoi Jamisonin toistaiseksi tunnetuinta teosta The Recovering (2018). Mammuttimainen muistelmaessee painottuu viina-addiktion vähiten romanttiseen puoleen eli parantumiseen. The Recovering kyseenalaistaa olemassaolonsa – ja alkoholittoman olemassaolon – mielekkyyden eikä luo menestystarinaa. Jamisonin ote on analyyttinen ja punastuttavan avoin.

Läpimurtonsa Jamison ehti tehdä esseekokoelmalla The Empathy Exams (2014). Teoksen nimiesseessä Jamison avaa haavojaan, konkreettisesti, kun palaa abortti- ja sydänleikkauskokemuksiinsa. Kantavana rakenteena on kysymys empatiasta: halu saada, horjuva kyky antaa. Vastoinkäymiset eivät tehneet Jamisonista jalomielisempää. Sairaalasängyssä kukki itsekeskeisyys, minän universumi leikkauskierteessä. Kun Jamison kuuli muiden vaikeuksista, hän kuvitteli niidenkin tapahtuvan joskus hänelle itselleen: ”I didn’t know if this was empathy or theft.” (s. 20, vuoden 2015 painos, Granta Books)

Jamison viittaa empatiatutkimukseen, jossa painotetaan itsevarmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Jos ylipäätään uskaltaa kohdata ihmisiä, on edellytyksiä päästä myös heidän vaikeuksiensa sisään. Jamisonin esseeminä vapisee vaatimuksen edessä ja huomaa, että hänen vale-empatiansa nousee rohkeuden sijaan peloista. Eihän kukaan, esimerkiksi, rakasta minua, jos en todella kohtaa kenenkään huolia. Siksi olen pelkkänä korvana ja syventävänä jatkokysymyksenä, miksen myös olkapäänä.

***

Etsin Jamison-osumia suomalaisesta internetistä ja löysin Maaria Ylikankaan kolumnin Mustekala-sivustolta. Ylikangas viittaa The Empathy Examsin päättävään esseeseen “Grand Unified Theory of Female Pain”, jossa Jamison purkaa kyllästymistään sekä naisen kipuun että niihin, jotka ovat kyllästyneet naisen kipuun. Girls-henkinen ironisointi on Jamisonille myrkkyä. Haava on aina todellinen ja Sylvia Plathin lyriikka elävää. Itseään viillellyt ja anoreksiaa sairastanut esseisti säännöstelee omakohtaista ainesta tyylillä. Tuskaa ei voi ohittaa eikä sitä saisi ylentää.

Lääkkeeksi tarjotaan myötäelämisen opettelua, askelta pelosta vahvuuteen ja suhteellisuudentajuun:

Sure, some news is bigger news than other news. War is bigger news than a girl having mixed feelings about the way some guy fucked her and didn’t call. But I don’t believe in a finite economy of empathy; I happen to think that paying attention yields as much as it taxes. You learn to start seeing. (s. 217)

Ylikangas soveltaa Jamisonin optimistista myötätuntotoivetta taidekritiikkiin. Hän mainitsee ”vahingollisten kriitikkonerojen aikakauden”, josta tulisi edetä kohti itsereflektiota. Ylikankaan mukaan ”myötätunnon nostaminen kritiikin keskiöön merkitsisi häpeän, epävarmuuden ja kaiken muun arkisen nostamista pohjalta pinnalle”.

Merkitsisikö? Spekulaatio asettuu outoon valoon, jos sitä lukee Jamisonin empatiaesseen läpi. ”The Empathy Examsin” mukaan myötätunto siis edellyttää itsevarmuutta ja sosiaalisia taitoja (”we should emphatize from courage”). Eikö empaattisuuden nostaminen taidekritiikin lippulaivaksi näin ollen tuo keskiöön kaikkea muuta kuin häpeää ja epävarmuutta? Ihanteena siintää supliikki ja sulava kriitikko, sosiaalinen taituri, lähes terapeutti. Toinen käsi silittää taiteilijan poskea, toinen hieroo lukijoiden hartioita.

Ylikankaalla ei ole ongelmia myöntää, että erehdykset ja tölväisyt kuuluvat julkiseen taidepuheeseen. Hän näkee arvon arvottamisessa – toisin kuin entinen tanssikriitikko ja nykyinen mentori /esiintyjä Niko Hallikainen. ”Dialogi: sulavaa ja monisuuntaista horjuttamista” -niminen essee julkaistiin viime vuonna antologiassa Kriittinen piste. Siinä Hallikainen summaa kriitikkoaikojaan ylpeänä:

Pysyin viiden vuoden ajan päätöksessäni etten koskaan ilmaisisi kritiikeissäni, pidänkö esityksestä. Se tuntui taantumukselliselta. (Kriittinen piste, s. 136)

Hierarkioita sulattavat yhteydet taiteilijoihin korostuvat Hallikaisen tekstissä. Hänkin esittää toiveen: ”että tulevaisuudessa taiteilijat olisivat itse aktiivisempia teoksistaan kirjoittamisessa” (s. 141). Vaikuttaa kätevältä uusjaolta. Kun teoksen ja yleisön välistä poistuu turha niuhottaja, saadaan puhtaammin ymmärtävää esittelyä.

Hallikaisen oma ymmärrys oli koetuksella kerran. Hän meni katsomaan esityksen uudestaan ja huokaisi helpotuksesta. Ehkä aulassa tai baarissa käytiin dialogia. ”Olen oppinut oman kritiikkipraktiikkani kautta, että empatiaa voi treenata” (s. 136).

Heikinheimo-Kajava-akselin kriitikkokovis on jo historiaa. Kuolleen hevosen mätkiminen kiihottaa joitain. Hallikainen karsastaa rakenteita – tietenkin patriarkaalisia – mutta on sokea oman kriitikkoihanteensa elitistisyydelle. Arvostelun (kauhea sana!) lukijaa palvellaan, kun tekijää on ymmärretty ja on varmistuttu, että suurin osa lukijoista osallistuu produktioon, jossa kriitikko itsekin vaikuttaa ensi syksynä. Syntyy asiantuntevaa keskustelua vahvojen ja empatian korkeimmat standardit täyttävien taideihmisten kesken.

Mielipide olisi kuokkavieras lämpiössä. Liikaa boolia veressä.

***

Olen satunnainen kriitikko ja kokopäiväinen kirjailija. Se, miltä saamani kritiikit tuntuvat minusta, ei ratkaise paljoa. Turhauttavimpia ovat joka tapauksessa arvostelut, joissa hallikaismainen päätös tai pelkkä taidottomuus hämärtävät arvottamisen. Otan vastaan henkilökohtaisia solvauksia mieluummin kuin epämääräistä ”ymmärtämistä”. Vastaväitteen kuulee jo – tai sen voi lukea Hallikaisen esseestä: valkoisena miestaiteilijana minulla on etuoikeus kaivata konfliktia. Urani ei ”kärsi yhteentörmäyksistä yhtä radikaalisti kuin naisten tai vähemmistöjen edustajien urat”. (s. 138)

Haluaisin nähdä rakenteen, joka kannattelee merkittävimpien päivälehtien lyttäämää ja palkintoraatien ohittamaa mieskirjailijan teosta. Ehkä rakenne tarjoaa kantoapua, kun kirjalaatikollisia viedään makuloitavaksi. Pelkään tätä kohtaloa kuollakseni. Silti pidän arvottamista, vulgaaria ja diktatorista jäännettä, kritiikin kutsu- enkä kuokkavieraana.

”Me ihmiset osaamme olla samaakin mieltä yhteismitattomasti ja kivuliaasti”, Maaria Ylikangas kirjoittaa. Suunnilleen näin on käynyt kotimaisessa kirjallisuuskritiikissä. Arvostelijat ovat yhtä rikkinäisiä kusipäitä kuin ennenkin, mutta vähäisten resurssien ja vinoutuneiden prioriteettien kulttuurijournalismissa on helpompi kehaista lonkalta kuin kohottaa tai teilata perusteellisesti. Kyseessä on populaari versio Hallikaisen luonnostelemasta arvotusvapaasta kritiikistä.

The Empathy Examsin sanoma on toiveikas. Elämän kannalta empatian treenaamisesta ei liene haittaa – päinvastoin. Se, miten käyttäytyy raitiovaunussa tai kohtelee rakkaimpiaan, ei kuitenkaan ole taidetta eikä kritiikkiä. Älkää ymmärtäkö minua oikein.