#metoo toi sisäistetyn naisvihan käsitteen medioihin ja julkiseen keskusteluun, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Tämän pohtiminen on vaatinut peiliin katsomista myös feministiltä.

Minut on kasvatettu sillä tavalla sukupuolineutraalisti, etten ole koskaan ajatellut, etten voisi tehdä jotakin, koska olen tyttö. Olen saanut näyttää lähimmän perheeni parissa miltä haluan ja tavoitella sitä, mihin olen osoittanut kiinnostusta. Tämä on etuoikeutettu lähtökohta, josta olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen.

Villillä yksilönvapaudella oli kuitenkin myös “kääntöpuolensa”; en nimittäin osunut luonnostani siihen muottiin, jota pellavapäiselle tyttölapselle yleisesti soviteltiin. Olin aktiivinen, itsenäinen ja itsepäinen, siis vähän niin kuin poika. Muistan itse asiassa pohtineeni lapsena toistuvasti, että minun olisi pitänyt syntyä pojaksi. Kohdallani tähän ei kuitenkaan liittynyt varsinaista väärään kehoon tai sukupuoleen syntymisen kokemusta, vaan ainoastaan ajatus siitä, että niin olisin jotenkin sopivampi.

On helppo nähdä jälkeenpäin, kuinka paljon sukupuolikokemukseeni on vaikuttanut erityisesti vanhempien naisoletettujen suunnalta toistuvasti saamani viesti siitä, etten ole “oikeanlainen tyttö”.

Pärjäsin peruskoulussa melko hyvin, mutta minun oli mahdotonta keskittyä asioihin, jotka eivät joko kiinnostaneet tai jotka mielestäni osasin jo. Olen myös ollut pienestä asti herkkä kysymään ja kyseenalaistamaan – vaikken itseäni ole aina osannutkaan. Tapaani olla olemassa on yritetty suitsia sekä opettajien että esimerkiksi joidenkin sukulaisteni toimesta. Onkin helppo nähdä jälkeenpäin, kuinka paljon sukupuolikokemukseeni on vaikuttanut erityisesti vanhempien naisoletettujen suunnalta toistuvasti saamani viesti siitä, etten ole “oikeanlainen tyttö” – siis ettei ulkonäköni ja käytökseni sovi naispuoliselle ihmiselle.

Leikki-iässäkään en oikein osannut toimia kaksikkoa suuremmissa tyttöporukoissa. Vahva ulkopuolisuuden tunne on ollut läsnä elämässäni koko sen ajan, minkä kykenen muistamaan. Vasta myöhemmin olen tajunnut rakentaneeni siitä jonkinlaisen identiteetinjatkeen, jolla olen samalla pitänyt muita naisia loitommalla.

Miesten kanssa pärjäävä nainen on vahva ja voimakas, melkein kuin mies. Toinen tapa tulla noteeratuksi miehille rakennetussa maailmassa on olla miehisen katseen mielestä kaunis ja haluttava.

Naisviha sisäänrakentuu meihin jo lapsina. Heteronormatiivisessa ja binäärissä yhteiskunnassa opimme, että naiseksi tulkittavien on hyvä hankkiutua mieheksi tulkittavien suosioon. Miesten maailmassa uskottavasti operoiva nainen on vahva ja voimakas, melkein kuin mies. Toinen tapa tulla noteeratuksi on tietysti olla miehisen katseen mielestä kaunis ja haluttava.

Kumman tahansa taktiikan – tietoisesti tai tiedostamattaan – valitsemalla nainen asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, sillä naisen ei ole asiallista tehdä itsestään numeroa. Tämän ajatuksen olemme omaksuneet myös me naiset itse.

Vielä tänäkin päivänä ensimmäinen, suodattamaton ajatukseni uuteen naisoletettuun tutustuessani on, ettei tämä voi haluta minulle hyvää.

Yksittäisiä naispuolisia ystäviä lukuun ottamatta minun oli siis pienestä saakka luontevampaa olla poikien seurassa. Viimeistään esiteini-iässä se alkoi aiheuttaa ongelmia muiden tyttöjen kanssa. Olimmehan kaikki hoksanneet, että poikien mielenkiinto on positiivinen juttu, ja minä sain sitä osakseni monen mielestä liikaakin. Minua on huoriteltu kymmenvuotiaasta, mutta rajuimmillaan kiusaaminen oli yläasteaikana, jolloin ylemmän luokka-asteen tyttöporukka otti minut väkivaltafiilistelyyjensä ja vessakirjoitustensa kohteeksi.

Pikkuhiljaa rupesin pelkäämään muita tyttöjä. Vielä tänäkin päivänä ensimmäinen, suodattamaton ajatukseni uuteen naisoletettuun tutustuessani on, ettei tämä voi haluta minulle hyvää.

Mies on lähtöoletus punk-piireissä ihan yhtä lailla kuin muussakin yhteiskunnassa.

Parikymppisenä imeydyin uuden kaupungin ja poikaystävän myötä syvemmälle alakulttuuriin, joka on minulle edelleen rakas. Tutustuin kuitenkin lähinnä itseäni reilusti vanhempiin miehiin, joiden seuraan vanhasta tottumuksesta hakeuduin ja siinä vaiheessa myös kiivaasti halusin.

Huomasin toki jo silloin, että skenessä toimi aktiivisesti myös toisiaan tukevia naisia (tai ylipäätään muitakin kuin miehiä). Se ei vain tuntunut olevan minua varten, sillä oletin vanhojen asetelmien pohjalta heidän vihaavan minua. Todellisuudessa taisin vain itse pitää tärkeämpänä sitä, hyväksyvätkö miehet minut mukaan, sillä mies on lähtöoletus punk-piireissä ihan yhtä lailla kuin muussakin yhteiskunnassa.

Onneksi olin hieman aiemmin kohdannut parhaan ystäväni – naisen, jos sillä lopulta on merkitystä. Hänen asiostaan sain ehkä ensimmäistä kertaa pysyvältä tuntuvan kokemuksen siitä, että joku biologisen perheen ulkopuolinen hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, pienentämättä tai toisaalta korottamattakaan.

Miehet, jotka olisivat aikaisemmin pitäneet tai pitivät nuoruudessa minua “hyvänä jätkänä” rupesivat tytöttelemään ja loukkaamaan sitä, minkä vuoksi olivat aikaisemmin pitäneet minua vertaisenaan.

Kun otin aktiivisemman roolin niin toimittajana kuin ylipäätään toimijanakin, asetelma rupesi muuttumaan. Miehet menneisyydestäni rupesivat vähättelemään minua. Miehet, jotka olisivat aikaisemmin pitäneet tai pitivät nuoruudessa minua “hyvänä jätkänä” rupesivat tytöttelemään ja loukkaamaan sitä, minkä vuoksi olivat aikaisemmin pitäneet minua vertaisenaan. Myös ulkonäköäni ruvettiin kommentoimaan aivan uudenlaiseen sävyyn niin tuttujen kuin tuntemattomienkin toimesta.

Työelämässä riittää konkreettisia esimerkkejä näihin päiviin asti, vaikken olekaan joutunut rikkomaan pahimpia lasikattoja. Työreissulla vastikään esimerkiksi eräs miespuolinen kollegani otti puheeksi nenälävistykseni, jollaisista naiset kuuluu kuulemma kiinnittää ketjulla jääkaapin oveen. Hän kertoi minun varmistavan korullani, ettei yksikään mies voi pitää minua kauniina. Samalla hän kuitenkin piti selvänä, että olen muokannut ulkonäköni ainoana tavoitteenani viehättää miehistä katsetta. Ja ei, en todellakaan tiedustellut hänen mielipidettään ulkonäöstäni.

Olin niin miehisen katseen, kirjallisuuden, elokuvien ja musiikin kyllästämä, etten ollut kyseenalaistanut sitä yksioikoista käsitystä, joka minulle oli naiseudesta muodostunut – ja josta kuitenkin itse jossain erityisyysharhassa kuvittelin poikkeavani.

Olen elänyt lähes koko ikäni siinä harhassa, että Suomi on enemmistösukupuolten välillä jo tarpeeksi tasa-arvoinen. Koska minun tietäni ei oltu aiemmin hiekoitettu sukupuolen takia, en ollut nähnyt, miten monelle muulle naiselle niin on käynyt kerta toisensa jälkeen – sukupuolivähemmistöihin kuuluvista nyt puhumattakaan.

Olin niin miehisen katseen, kirjallisuuden, elokuvien ja musiikin kyllästämä, etten ollut kyseenalaistanut sitä yksioikoista käsitystä, joka minulle oli naiseudesta muodostunut – ja josta kuitenkin itse jossain erityisyysharhassa kuvittelin poikkeavani. Kun löysin vihdoin muitakin tapoja määrittää itseäni kuin miesten kiinnostus, alkoi kokonaiskuva hahmottua.

Vasta vuoden 2021 kesällä tapahtuneen #punkstoo:n myötä olen ymmärtänyt, kuinka vähän monet heimolaisinani pitämistäni miehistä ovat minusta välittäneet ja kuinka yksin olen kaikki nämä vuodet ollut. Älkää kuitenkaan suotta etsikö tekstistäni miesvihaa. Me olemme kaikki kasvaneet näihin samoihin rakenteisiin, toiset ovat vain osanneet kyseenalaistaa niitä nopeammin kuin toiset. Itselläni meni kolme vuosikymmentä.

Nainen on suuren osan elämästään liian nuori olemaan uskottava tai liian vanha olemaan kiinnostava.

Nainen on suuren osan elämästään liian nuori olemaan uskottava tai liian vanha olemaan kiinnostava. Kun naiset pienentävät ja miehet seksualisoivat, jää valmiina tarjottu toiminta-alue kapeaksi.

Vaikka olen lapsesta asti reagoinut myös muiden kohtaamaan epäoikeudenmukaisuuteen voimakkaasti, en ole aina osannut tunnistaa sen ilmenemismuotoja lähellä itseäni saati itsessäni. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, kuinka läpitunkevaa naisviha yhteiskunnassamme – ja ikävä kyllä myös omissa käytösmalleissani – onkaan.

Tätä tekstiä ei ole ollut helppo kirjoittaa, ja vielä vaikeampaa se on julkaista. Kun on kuvitellut olevansa niin sanotusti “hyvien puolella” ja käyttänyt todennäköisesti keskimääräistä enemmän aikaansa taistellakseen tasa-arvon hyväksi, tuntuu vaikealta myöntää, kuinka paljon ongelmia omissa toiminta- ja ajatusmalleissa onkaan. Mutta juuri siksi uskon, että tämä teksti pitää julkaista.

Me feministitkään emme ole kaikessa valmiita ja toimi aina oikein. Me olemme samojen rakenteiden uhreja ja kasvatteja kuin kaikki muutkin. Iloinen uutinen on kuitenkin se, että naisvihasta voi parantua ja omia käytös- ja ajatusmallejaan kyseenalaistaa. Elämä on huomattavasti antoisampaa, kun ei vihaa itseään.

Kuva: Heta-Linnea Kovanen