Kiusattu janoaa kostoa, eikä sitä fantasiaa saisi tukea

Minua kiusattiin koko peruskoulu. Välillä eristämällä täysin muista, suurin osa ajasta lähinnä nimittelemällä ja naureskelemalla sekä valheellisia juoruja levittämällä. Olen ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta minulla on aina ollut myös kavereita ja ystäviä, eli en ole jäänyt samalla tavalla yksin kuin moni rajummin koulukiusattu. Silti se vaikuttaa edelleen kykyyni luoda sosiaalisia suhteita varsinkin naisoletettuihin, sillä minua kiusanneet olivat lähes poikkeuksetta tyttöjä. Siitä ajatuskulusta, että tuo toinen – tuntematon – ihminen lähtökohtaisesti haluaa minulle pahaa, on todella vaikea yrittää pyristellä irti.

Muistan edelleen pelottavan kirkkaasti ala-asteaikaiset voimafantasiani siitä, kuinka lavastaisin oman kuolemani ja nauttisin, kun kiusaajani katuvat ajettuaan minut milloin itsemurhaan, milloin epäonniseen kuolonkolariin. Kuinka he sitten itkisivät ja häpeäisivät, kun eivät ajoissa tajunneet arvostaa minua – kuinka nousisin sen kaiken yläpuolelle! Kuuntelin pateettisena Apulannan Ilonaa ja käsikirjoitin omia feikkihautajaisiani.

Itse en koskaan haaveillut muiden enkä oikeasti edes itseni satuttamisesta, mutta uskoakseni ajatuskulku koulusurman toteutukseen päätymisestä voi olla hyvinkin samankaltainen. Ihminen janoaa kostoa ja hyvitystä. Kun taustaltaan koulukiusattu nuori hyökkää kouluunsa aikeenaan vahingoittaa ja luultavasti jopa tappaa ihmisiä, on siis tavallaan helppoa ymmärtää, miksi niin tapahtuu. Mutta siihen sen täytyy jäädä. Me voimme ymmärtää, mutta emme missään tapauksessa sympatiseerata tekijää.

Me voimme ymmärtää, mutta emme missään tapauksessa sympatiseerata tekijää.

Kuopion kouluhyökkäyksen uutisointi aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Tapahtuma herättää kysymyksiä, joihin media luonnollisesti yrittää vastata, mutta samaan aikaan uutisointi aiheesta ruokkii luultavasti tekijän tai jonkun muun ikänsä kiusatun kostofantasiaa.

Kun kouluiskun tekijästä uutisoidaan ymmärtävään sävyyn fiksuna mutta kiusattuna nuorena miehenä, tullaan herkästi – varmasti vahingossa – annettua validisaatio myös hänen teolleen. Edes ikänsä syrjityllä, epäilemättä todella suurta kärsimystä tunteneella ihmisellä ei ole oikeutta satuttaa saati tappaa muita. Koska tämä on jo sairaan ihmisen mielessä hämärtynyt, meidän ei missään nimessä pitäisi ruokkia ajatusta antamalla sille liikaa huomiota palstatilan ja liputusten muodossa.

Toimittajana en luonnollisestikaan voi olla täyden hiljaisuudenkaan kannalla, ja ymmärrän tällaisten tekojen yhteiskunnallisen merkityksen. Mikäli hyökkääjä esimerkiksi tarkoituksella valitsi uhreikseen juuri naisia, täytyy asiasta voida käydä keskustelua sen laajemman merkityksen vuoksi. Sitä odotellessa hyökkääjän henkilökuvien sijaan olisi kuitenkin tärkeämpää kuulla vaikkapa tutkijoita: minkälaisella julkisella keskustelulla voidaan edistää tietoutta ja mahdollisesti ennaltaehkäistä vastaavia tapahtumia antamatta ylimääräistä huomiota sitä tavoitelleelle kusipäälle?

Ainekset

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *