Uhriutujaa turpaan, sitähän se halusi?

Havaintoja parisuhteesta -blogisti Sami Minkkinen julkaisi tänään Minä en halua olla uhri -nimisen postauksen, jossa hän kertoo väkivaltaisissa tai muuten huonoissa parisuhteissa elävien olevan uhriutujia, jotka saavat mitä haluavat. “Ihminen hakeutuu ihmisen seuraan, jossa hän saa luvan olla omilla vahvuusalueellaan. On olemassa ihmisryhmä, joita kutsuttakoon uhriutujiksi. Uhriutuja on ihminen, joka ei halua itsestään käytettävän sanaa uhriutuja. Koska hän ei ole sitä omasta mielestään. Hän saattaa ajatella olevansa sankari, koska lasten takia pysyy alkoholisoituneen puolisonsa rinnalla ja odottaa myöhemmin uhrauksestaan kiitosta. Uhrituja on ihminen, joka ei voi siettää syyllistämistä. Kaikki hänen toiminnastaan antama kritiikki on samantien syyllistämistä. Urhiutuja kun kuvittelee olevansa oikeassa. Hän asettaa itsensä paremmaksi ihmiseksi jäämällä suhteeseen hakattavaksi, koska kuvittelee kaikkivoipaisuudessaan, että voi vaikuttaa toisen ihmisen käyttäytymiseen omalla käyttäytymisellään.”

On toki mukavaa, ettei blogistilla oletettavasti ole kokemusta väkivaltaisesta parisuhteesta, mutta tällainen asenne on myös väkivaltaa muutenkin piestyjä, nöyryytettyjä ja alistettuja ihmisiä kohtaan.

Minkkinen kuvailee kirjoituksessaan tilannetta, jossa kukaan tuskin ostaisi kaupasta väkivaltaisen tai juopon puolison. Ei varmaan ostaisikaan, mutta ihmiset sattumoisin ovat hieman moniulotteisempia kuin yksi, otsaan leimana lyöty ominaisuus. Harva päätyisi parisuhteeseen, jos saisi turpaansa ensitreffeillä. Harva rakastuisi päihderiippuvaiseen, jos tajuaisi ongelman laajuuden ensikättelyssä. Sairaalloinen mustasukkaisuus tai muut henkisen väkivallan muodot tulevat esille ja pahenevat pikkuhiljaa. Kun mustasukkainen ihminen kiintyy kumppaniinsa koko ajan syvemmin, hän myös kasvavassa määrin pelkää menettävänsä tämän.

Seurustelin nuorena itseäni jonkun verran vanhemman miehen kanssa. Hän oli nokkela, komea ja hauska, ja ihastuimme nopeasti. Tajusin hänen huumeharrastuksensa vasta, kun hän oli käytännössä muuttanut luokseni. Kriittinen asennoitumiseni tähän puuhasteluun johti tietysti jatkuvaan valehteluun ja katoiluun. Sitten kundi yllättäen skarppasikin – meni töihin ja ainakin väitti lopettaneensa narkkaamisen, mutta ikävä kyllä minun vuokseni eikä itsensä. Huumeaddiktio nimittäin jollain tapaa vaihtui minuun.

Mies alkoi osoittaa jatkuvasti pahempia mustasukkaisuuden oireita; ensin kevyttä vihjailua ja piikittelyä, joka päätyi siihen pisteeseen, etten olisi enää saanut meikata, koska tietysti tein sitä iskeäkseni muita miehiä. Yritin monta kertaa lähteä suhteesta, mutta hän uhkasi tappaa itsensä tai aloittaa jälleen narkkaamaan. En jäänyt siksi, että ajattelin olevani hänet pelastava sankari, vaan siksi, että pelkäsin. Pelkäsin eläväni lopun ikääni sen kanssa, että hän on minun takiani tappanut tai tuhonnut itsensä. Siinä kun on sellainen ikävä koukku, että väkivaltainen tai sairaalloisen mustasukkainen ihminen ei ole pelkästään se negatiivinen ominaisuus, vaan hän on useassa tapauksessa monilla hyvillä puolilla varustettu, rakkaaksi tullut ihminen, jonka tuhoutumista pelkää yhtä paljon tai jopa enemmän kuin omaansa.

Lähteminenkään ei useasti ole mikään tavarat reppuun ja moro -tyyppinen tilanne. Omalla kohdallani ero johti pitkäaikaiseen vainoamiseen. Vuoropäivin mies katui ja pyysi anteeksi, kunnes taas uhkasi tappaa itsensä, minut tai jonkun muun. Minä en hakenut lähestymiskieltoa tai tehnyt rikosilmoitusta edes silloin kun hän yritti ajaa päälleni autolla, koska kaikesta huolimatta välitin hänestä, enkä halunnut, että hän tuhoaa mahdollisuutensa aloittaa elämä omilla jaloillaan. Usein tällaisesta suhteesta lähteminen vaatii totaalista lähtemistä – kaupungin vaihtamista ja sitä kautta omista sosiaalisista verkostoista luopumista juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsisi. Se ei ole mikään itsestäänselvä ratkaisu.

Kaikesta tästä huolimatta ajattelin vuosia, että fyysistä väkivaltaa en ainakaan sietäisi hetkeäkään. Kunnes tuli ihana mies, joka sitten kävi kiinni. Lattialle viskattuna en tuntenut itseäni sankariksi vaan äärimmäisen nöyryytetyksi. Hetken päästä raivokohtauksestaan mies jo itki sylissäni, pyysi anteeksi, kertoi väkivaltaisesta isästään ja omasta kelpaamattomuudestaan. Olin niin ihastunut, etten häipynyt hänen luotaan, vaikka inhosinkin itseäni sen takia. En minä halunnut saada selkääni, vaan olin valmis sietämään sen, koska halusin niin kipeästi olla sen miehen kanssa, joka sai minut myös tuntemaan itseni maailman upeimmaksi niin halutessaan.

Esimerkkini ovat kevyemmästä päästä – moni elää jatkuvassa väkivallassa, huolehtii päihderiippuvaisesta rakkaastaan, tulee kerta toisensa jälkeen petetyksi ja piestyksi. Hän ei luultavasti turpaan saatuaan tunne itseään sankariksi, vaan siksi idiootiksi, joka taas sai turpaansa. Ei hän halua olla uhri, hän haluaa että hänelle rakas ihminen olisi tällä kertaa pitänyt lupauksensa. Siinä Minkkinen on toki oikeassa, että itsensä takia jokaisen pitäisi lähteä huonosta parisuhteesta. Sellaisessa elävää ei kuitenkaan ainakaan auta, että häntä syyllistetään vielä suhteen ulkopuoleltakin.