“Mielensäpahoittajien aikakaudesta” puhuminen on laiska yritys mitätöidä ongelma, jota ei ole itse valmis käsittelemään

Kolumni on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa (HS 23.7.2020) otsikolla En ole loukkaantunut.

Kuvio on toistuva. Media kirjoittaa jonkin vähemmistöryhmän kokemasta syrjinnästä, ja sosiaalisen median kommenttikenttiin il­mes­tyy liuta väitteitä siitä, ettei syrjintää ole tapahtunut. Aina olisi jokin ensisijaisempi ongelma ratkaistavaksi.

Esimerkiksi kulttuurista omimista ei monesti haluta ottaa tosissaan – alkuperäiskansojen perinneasujen karnevalisointi koetaan lähes ihmisoikeudeksi. Rasistisesti nimetty jäätelöpuikko on puhuttanut laajalti, puhumattakaan suku­puolineutraalimmasta kasvatuksesta, joka helpottaisi sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten elämää.

Kun tiettyyn ryhmään kuuluvia on vain pieni osa väestöstä, sen kokemaan vääryyteen ei kritiikistä päätellen tulisi keskittää enemmistön voimavaroja. Vähemmistöerityisiin ongelmiin puuttuminen kuitataan ”kaikesta loukkaantumisen aikakaudella” ja puuttujia pilkataan ”puolestaloukkaantujiksi”.

Yhteiskunta on kuitenkin juuri niin hy­vä kuin miten se kohtelee heikoimpiaan.

Nykypäivän tasa-arvoajatteluun kuuluu vahvasti ajatus oman etuoikeuden tunnistamisesta. Se ei useinkaan ole mukavaa tajuttavaa. On turhauttavaa huomata, ettei monikaan minulle itsestäänselvä asia oikeasti kuulu minulle sen enempää kuin jollekin toiselle. Pelottaa, ­pitää­kö luopua saaduista eduista.

Kun alkaa havaita yhteiskunnan eri­arvoisuuden, siltä on mahdotonta enää sulkea silmiään. Ehkä siksi moni valitsee silmien pitämisen ummessa vaikka väkisin. ”Kaikesta nykyään voikin loukkaantua” -naureskelu on vain laiska yritys mitätöidä asia, jota ei ole itse valmis käsittelemään.

Kielteisen ensireaktion jälkeen tulisi kuitenkin pakottaa itsensä kysymään: miksi reagoin ja ajattelen näin? Sillä ennakkoluuloisia olemme me kaikki.

Totta kai olisi aina parasta kuulla itse ­syrjinnän kohteena olevia. On kuitenkin kohtuuton vaatimus, että esimerkiksi toistuvasti rasismia kokevan tulisi vielä olla jatkuvasti perustelemassa oikeutta olemassaololleen ja asettaa itsensä alttiiksi taas uusille törkypuheille.

Siksi on hyvin tärkeää, että tasa-arvokeskustelua käyvät myös ne, joita syrjintä ei suoraan koske. Eli juuri me, joita ­­se ei louk­kaa henkilökohtaisesti.

Rasistiseen tai muuten syrjivään puheeseen puuttuminen ei ole loukkaantumista. Väärän tiedon oikaiseminen ei ole loukkaantumista. Se on meistä jokaisen velvollisuus.