Abortista ei jäänyt traumaa, prosessista kylläkin – näistä syistä allekirjoitin OmaTahto2020-kansalaisaloitteen

Nuorempana tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Lapsen saaminen ei ollut minulla ja kumppanillani suunnitelmissa eikä toiveissa, siksihän käytimme ehkäisyä. Lapsen saaminen ei myöskään muuttunut vaihtoehdoksi raskaudesta huolimatta; abortti oli meille päivänselvä ratkaisu, jota emme joutuneet sen kummemmin punnitsemaan.

Vaikka Suomen nykyinenkin käytäntö on ymmärtääkseni myöntää abortti oikeastaan kaikille sitä haluaville, joutuu ratkaisunsa kuitenkin perustelemaan ja tällä tavoin “anomaan” raskaudenkeskeytystä. Terveydenhuollon puolelta tässä tilanteessa kohtaamani painostus tuli itselleni täydellisenä järkytyksenä.

Ennen lääkäriajan saamista minut ohjattiin hoitajalle. Hän oli sitä mieltä, että koska olemme kumppanini kanssa työssäkäyviä, aikuisen ikäisiä ihmisiä, joilla on keskenään hyvä parisuhde, meillä olisi kaikki edellytykset lapsenkasvatukseen. Näin ollen meillä ei ollut hänen mielestään syytä keskeyttää raskautta. Se, että meistä ei kumpikaan missään tapauksessa halunnut lasta, ei ollut hänen mielestään riittävä perustelu.

Hoitaja sanoi minulle, etten tule koskaan toipumaan abortin tekemisestä johtuvasta traumasta. Hän kertoi, että tulen katumaan päätöstäni ja toivoi merkitsevin äänenpainoin, että siinä kohtaa elämässäni on ihmisiä, joilta saan tukea tuskaani.

Olin tilanteesta niin häkeltynyt, etten valitettavasti osannut juuri puolustautua tai tajunnut valittaa hoitajan toiminnasta jälkikäteenkään. Pysyin kuitenkin sentään lujana kannassamme ja sain pitkän ja piinallisen keskustelun jälkeen lääkärilähetteen. Myöhemmissä vaiheissa asiointi sekä terveyskeskuslääkärin että synnytyssairaalan kanssa sujui onneksi helpommin, vaikka jälkimmäisessä käyminen pelkän pillerin ottamisen vuoksi tuntuikin ylimitoitetulta.

Hoitaja sanoi minulle, etten tule koskaan toipumaan abortin tekemisestä johtuvasta traumasta. Hän kertoi, että tulen katumaan päätöstäni ja toivoi merkitsevin äänenpainoin, että siinä kohtaa elämässäni on ihmisiä, joilta saan tukea tuskaani.

On hienoa, että raskaudenkeskeytystä harkitseville ja empiville tarjotaan mahdollisuutta myös psyykkisen puolen tukeen. Tai kuten omalla kohdallani, edes tietoa siitä, että sellaista saattaisi tarvita jälkikäteen. Monille aborttipäätös on varmasti raskas, ja osa myös epäilemättä katuu ratkaisuaan. Kaikkien kohdalla tilanne ei kuitenkaan ole tällainen.

Minulle ei jäänyt abortin tekemisestä traumaa. En ole katunut päätöstä kertaakaan, ja aion vastaisuudessakin pysytellä lapsettomana. Kaikki eivät yksinkertaisesti halua eivätkä sovi vanhemmiksi.

Aborttilakiin nyt haluttavat päivitykset osuvat juuri kuvailemani kaltaisiin tilanteisiin.

Ratkaisustaan varmalle kahden lääkärin lausunnon vaatiminen on ylimääräinen kierros, joka rasittaa turhaan erikoissairaanhoidon eli synnytyssairaalan resursseja. Ensimmäisen keskeytyspillerin voisi aivan mainiosti ottaa myös perusterveydenhuollossa, kun varsinainen keskeytys tapahtuu useimmiten kuitenkin vasta kotioloissa.

Olennaisimpana näen OmaTahto2020-kansalaisaloitteen vaatiman perustelupakosta luopumisen. Kun keskeytys kuitenkin käytännössä myönnetään kaikille, tuntuu perustelujen vaatiminen turhalta kiusaamiselta. Kuten kansalaisaloitteessa kirjoitetaan, nykylaki sallii lääkärille mahdollisuuden arvioida keskeytystä pyytävän perusteluiden pätevyyttä. Lääkäri saattaa yrittää vaikuttaa päätökseen esimerkiksi kritisoimalla sitä. Tilanne voi olla hakijan kannalta nöyryyttävä lääkärin arvioidessa ja mahdollisesti arvostellessa hänen elämäntilannettaan ja ratkaisujaan.

Vaikka abortin tekemisestä ei jäänyt traumaa, kohtaaminen terveydenhuollon kanssa jätti minuun jälkensä. Hoitajan arvosteleva asenne sai minut häpeämään ratkaisuani siinä määrin, etten ole tänä päivänäkään kehdannut puhua asiasta suoraan kuin muutamille ihmisille.

Kuinka tätä minullekin povattua, raskaudenkeskeytyksen aiheuttamaa mahdollista katumusta tai surua tulisi pystyä käsittelemään, jos kohtaaminen terveysalan ammattilaisen kanssa aiheuttaa kymmenen vuoden häpeän ja hiljaisuuden?

terveys-ja-hyvinvointi yhteiskunta tasa-arvo mielenterveys
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *