Case PPP ja rakenteellisen rasismin herkkähipiäisyys

Pirkka-Pekka Petelius teki vihdoin aiheellisen ulostulon pyytämällä saamelaisilta anteeksi vanhoja stereotypisoivia ja loukkaavia sketsejään. Lisäksi hän on ainakin uutisoinnin mukaan ehdottanut tapaamista romaniyhteisölle, jota on niin ikään sortanut vanhoissa huumoriohjelmissaan – oletettavasti ja toivottavasti pahoitellakseen myös tätä. Sen sijaan, että myöntäisimme kollektiivisesti vähemmistöjen pilkkaamisen olevan väärin, me suomalaiset kuitenkin heräämme kapinaan: hemmetti, kun ei saa enää edes rauhassa painaa villaisella rasistista hassuttelua, jolla ei koskaan ole mitään pahaa tarkoitettu.

Sillä kyllä, siitä vähemmistöjä pilkkaavassa “huumorissa” on kyse: rasismista. Rakenteellisesta sellaisesta, jolloin sortava käytös on niin normaalia, ettei sitä joko edes tajuta tai jolloin siihen puuttumista pidetään pikkumaisena.

Ja ei – en usko, että Pirkka-Pekka Petelius, Aake Kalliala ja heidän mahdollinen muu työryhmänsä ovat aikanaan ymmärtäneet sketsiensä ongelmallisuutta tai toimineet tahallaan rasistisesti. Aika on vielä silloin valitettavasti ollut sellainen, ettei vähemmistöihin kohdistuvaa pilkkaa ole yleisesti tajuttu haitallisena. Onneksi tämä alkaa kuitenkin vihdoin muuttua.

Iltalehden kolumnisti kirjoitti aiheesta näkökulman, jossa antaa ymmärtää, että Peteliuksen ulostulo on laskelmoitua peliä. Politiikan ja talouden toimittaja Marko Lehtonen mainitsee Peteliuksen pyytäneen ohjelmiaan anteeksi “vuorokausi sen jälkeen, kun valtakunnansyyttäjä sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että katumuskortti kannattaa pelata”. Ja tätä Lehtonen siis pitää tekstistään päätellen negatiivisena asiana. Kysynkin: miksi on vähemmän arvokasta pahoitella ongelmallista käytöstään, jos on havahtunut ongelmaan sen myötä, että joku muu on (mahdollisesti) huomauttanut siitä?

Kun pilkan kohteena on vähemmistöryhmä, johon pilkan tekijä ei itse kuulu, on kyseessä jo lähtökohtaisesti ongelma. Enemmistöpositiosta eli jo rakenteellisesti etuoikeutetummasta asemasta vähemmistöön kohdistuvan pilkan tekeminen on väistämättä alaspäin lyömistä. Osuva satiiri ja älykäs huumori iskee aina ylöspäin; ja jokainen huumoria työkseen tekevä tämän kyllä tietää ja ymmärtää. On aivan eri asia sortaa sorrettua kuin pilkata ihmistä, joka sortaa sorrettuja.

Mielestäni tässä kyseisessä tapauksessa ei olekaan kyse Peteliuksen havahtumisesta – mikä on pelkästään positiivinen asia, sillä ihmisellä täytyy myös aina olla mahdollisuus kehittyä, tulla paremmaksi ja myös saada uusi mahdollisuus – vaan siitä, kuinka ihmiset tähän suhtautuvat. Yllättävän moni on nimittäin loukkaantunut näyttelijän ja nykyisen poliitikon puolesta, koska tämä on ollut “pakotettu” pyytämään anteeksi sitä, ettei ole muka tehnyt mitään väärää.

Suomi on täynnä esimerkkejä rasistisesta käytöksestä ja ihmisistä, jotka eivät koskaan tajua toimivansa sortavasti. Ihmisistä, jotka kokevat itsensä uhatuiksi, koska on mahdollisuus joutua vastakkain omien ennakkoluulojensa kanssa.

Ja ennen kun aiot väittää vastaan, mieti tätä: jos etnisiin vähemmistöihin kohdistuva huumori ei ole rasistista, miksi sitä tekemään ei edelleenkään palkata kyseisiin vähemmistöihin kuuluvia? Voisiko syynä olla se, että tällaisia sketsejä on jo lähtökohtaisesti hieman kiusallista yrittää myydä pilkattavaan vähemmistöön kuuluvalle, koska jollain  tasolla kuitenkin tiedostetaan, etteivät blackfacet ja nunnukanunnukat ole ihan ok?

Ihminen on helposti ylpeä eläin. Ei ole helppoa myöntää toimineensa väärin eikä ole helppoa ruveta kyseenalaistamaan malleja, joihin on kasvanut. Se vaatii itsereflektointia ja viisautta, mutta on onnistuessaan antoisaa. Ihminen on nimittäin kykenevä tekemään huumoria myös muusta kuin heikommilleen naureskelusta, ja tästä löytyy onneksi jo lukuisia hyviä esimerkkejä myös ihan meistä perus suomalaisista. Ei ole koskaan itseltä pois, ettei sorra heikompiaan, ja ihanaa, että myös perinteiseen hokemasketsiviihteeseen vihkiytyneet alkavat ymmärtää tämän. Huomasi asian sitten itse tai jonkun avittamana.