YLE:n viimevuotinen juttu kasvonsa tatuoineesta sairaanhoitajaopiskelijasta nousi Facebook-feediini ja johdatti ikuisuusaiheen ääreen. Bingorivi täyttyi nopeasti artikkelista kirvonneita kommentteja lukiessa: rikollisten ja prostituoitujen hommaa, töitä ei saa koskaan mistään, white trashia, rumaa, muoti-ilmiö, kyllä vanhana kaduttaa ja tietysti klassikko: miltä ne sitten vanhana näyttävät! Parhaan kommentin palkinto menee sille, joka kertoi ettei käyttäisi tatuoitua siivoojaa. Hämärän peittoon jäi, millä tavoin ihon alle pistelty muste haittaa siivous- tai ylipäätään mitään työsuoritusta, mutta ei takerruta siihen.

Kaikista kuvottavinta ajatusmaailmaa nimittäin edustavat tässä edellämainitussakin ketjussa nähdyt “ihan nätti nainen mut tatskat pilaa koko ulkonäön”-arviot. Samaa sarjaa on kestosuosikkini Henry Laasasen blogikirjoitus (en viitsi antaa hänelle yhtään ylimääräistä klikkausta, jokainen osannee googlettaa mikäli tarvetta), jossa hän kertoo naisen alentavan markkina-arvoaan ottaessaan tatuointeja. 

Jos minulla on jokin markkina-arvo, uskon sen liittyvän ensisijaisesti työhöni. Uskon saaneeni tähänastiset työtehtäväni ja edenneeni urallani siksi, että olen tehokas, oma-alotteinen ja hyvä siinä mitä teen, tai ainakin halukas kehittymään paremmaksi. En siis siksi, että joku jossain minua korkeammalla on päättänyt, että olen tarpeeksi nätti perustaakseni yrityksen, kirjoittaakseni artikkeleita, pitääkseni blogia tai vetääkseni erilaisia kulttuurihankkeita. Ja jos olen väärässä, olen kyllä paljon paremmannäköinen kuin kuvittelinkaan!

Jos olen väärässä, olen kyllä paljon paremmannäköinen kuin kuvittelinkaan!

Vakavasti puhuen: ihmisen pääasiallinen pyrkimys ei välttämättä ole täyttää yleisiä kauneusstandardeja. Ihminen ei siis välttämättä piittaa siitä, vastaako hän sinun käsitystäsi kauneudesta eikä siitä, miltä sinusta mahtaa tuntua kun katsot häntä. Ihminen haluaa toki useimmiten itse tuntea itsensä itsevarmaksi, hyväksi, kauniiksi ja upeaksikin, mutta juuri sinun vuoksesi tai juuri sinun mieltymyksesi täyttääkseen hän sitä tuskin tavoittelee.

Otin ensimmäisen tatuointini 14-vuotiaana, ja tällä hetkellä minulla on niitä nopeasti laskettuna 16 kappaletta. Olen työskennellyt ainakin siivoojana, kaupan kassana, kahvilamyyjänä, teatterin vahtimestarina ja valoteknillisenä avustajana, käsikirjoittajana, toimittajana, oikolukijana, toimituspäällikkönä, toiminnanjohtajana, tuottajana, markkinoinninsuunnittelijana, sometoimittajana, kampanjakoordinaattorina ja hampurilaisravintolan tarjoilijana. Vain kerran tatuoinnit ovat olleet ongelma potentiaaliselle työnantajalleni, enkä sen ymmärrettyäni olisi hänen alaisuudessaan halunnut työskennelläkään. Tiedostan, ettei aina ole varaa valita työpaikkaansa, mutta onneksi en itse tässä tapauksessa jäänyt tyhjän päälle vaan sain vastaavaa työtä työnantajalta, jolle työmotivaationi oli ulkonäköä olennaisempaa. Ja joka muuten maksoi selkeästi parempaa palkkaa!

Sitten vielä ikävä uutinen niille, jotka kauhistelevat, miltä minä sitten vanhana mahdan näyttää: ihmisen iho veltostuu ja kärsii vanhemmiten siitä huolimatta, onko sen alla mustetta vai ei. Jos elän tarpeeksi vanhaksi, näytän luultavasti samalla tavalla kulahtaneelta ja ruttuiselta kuin tatuoimatonkin vanhus – minä olen sitten vain värikkäämpi.