Puolestaloukkaantumisen anatomia

Olen ollut viimeaikoina niin kiireinen ja sen vuoksi väsynyt, että kaikki sosiaalisen median ja uutismedioiden kommenttiosioiden rasistinen, sortava ja misogynistinen kirjoittelu on aiheuttanut minussa tavallisuudesta poiketen vain lannistumista. Miksi jaksaisin vääntää rautalangasta omien etuoikeuksien tunnistamisen ja empatian tärkeydestä, kun ne, joiden nämä käsitteet soisi sisäistävän, eivät kuitenkaan kuuntele.

Mutta kun rasistiset, typeriä stereotypioita ylläpitävät tai muut epätasa-arvosta kielivät ongelmat yritetään vähätellä olemattomiksi kuittaamalla ne “turhasta nillittämiseksi” tai “rasistilasit päässä istumiseksi”, on kai vaan jaksettava jälleen kerran.

Tällä kertaa aiheen pariin johdatti Yle Areenasta Elävään Arkistoon stereotyypittävän intiaanihahmon seurauksena siirretty lastenohjelma, joka osoittautui yhtäkkiä suomalaisille hämmästyttävän tärkeäksi. Jos nyt asiasta alunperin Ylelle maininneen saamelaisnaisen saamat tappouhkaukset olivatkin tolkun ihmisten mielestä yliampuvia, ainakin ongelmallisesta vähemmistöhahmon esittämisestä nillitettiin turhaan.

“Loukkaantumisella” tarkoitetaan tässä yhteydessä ylipäätään ongelmasta huomauttamista, ei loukkaantumista sanan varsinaisessa merkityksessä.

“Nillittäminen” on tässä kontekstissa synonyymi puolestaloukkaantumiselle, mielensäpahoittamiselle ja kukkahattutäteilylle (joskin jälkimmäistä ilmausta näkee enää harvemmin), ja näillä ilmauksilla on tarkoitus alleviivata, kuinka naurettavaa milloin mistäkin rasistisesta ilmiöstä tai muusta sorrosta loukkaantuminen on – joskin loukkaantumisella tarkoitetaan tässä kohtaa ylipäätään ongelmasta huomauttamista, ei loukkaantumista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kuvio toimii siten, että ensin siis väitetään kaikenlaisista ongelmista huomauttamista naurettavaksi turhasta loukkaantumiseksi. Sen jälkeen siirrytään argumenttiin, jossa oikeastaan rasistinen huutelu johtuukin siitä, koska kaikki ovat kyllästyneitä turhaan rasismista nillittämiseen.

Asian kääntäminen näin päin, että asiaton ja ongelmallinen käytös johtuu asiattomaan ja ongelmallliseen käytökseen ja rakenteisiin puuttumisesta, on täysin kestämätön tapa kääntää fokus pois oikeasta ongelmasta. (Absurdeimmillaan tämä retoriikka tuli vastaan muutama päivä sitten, kun uutisoitiin yli 80 naudan kuolleen metsälaitumelle heitteillejätön seurauksena. Joku nimittäin oikeasti kommentoi uutisen alle, että missä olivat natsieläinaktivistit nyt, kun olisi pitänyt olla kuvaamassa oikeita vääryyksiä. Että tämän siitä saa, kun häiritsee kunnollisia tilallisia ongelmatilojen sijaan. Mutta palataan alkuperäiseen aiheeseen.)

Oikeasti ainoa syyllinen rasismiin, naisvihaan ja kaikkeen muuhun altavastaajaryhmiin kohdistuvaan sortoon ja syrjintään on sortoa harjoittava. Syrjintää voivat vähätellä vain ihmiset, jotka eivät joko kohtaa sitä itse tai kykene empatiaan. Vastavuoroisesti siihen yleensä tuppaavat puuttumaan ihmiset, jotka osaavat asettua muiden asemaan joko mielikuvituksen tai kokemuksen avustamana.

Mutta arvatkaas mitä? En minäkään loukkaannu vähemmistöjen sortamisesta yhtään mitenkään.

Minä pystyn kokemaan empatiaa syrjittyjä kohtaan, vaikken tietenkään voi oikeasti tietää, miltä esimerkiksi sorrettujen alkuperäiskansojen edustajista tuntuu, kun heidän oikeuksiaan ei tunnusteta. Koska voin kuvitella, että syrjintä tuntuu syrjitystä pahalta, minulle on luontevaa pyrkiä vaikuttamaan syrjinnän päättymiseen siitä huomauttamalla.

Mutta arvatkaas mitä? En minä henkilökohtaisesti loukkaannu vähemmistöjen sortamisesta yhtään mitenkään.

Minun henkilööni ei satu se, jos jotakuta toista nimitetään halventavalla ilmaisulla. Minua ei henkilökohtaisesti kosketa, pukeutuuko joku saamenpukuun tai sulkapäähineeseen. Minä en loukkaannu siitä millään tavalla, mutta voin ymmärtää, että ihminen, jota asia koskee, voi loukkaantua. Ja minä en halua loukata ihmisiä syyttä suotta.

Puolestaloukkaantuminen on vähättelyn ja mitätöinnin välineeksi kehitetty tyhjä argumentti. Oikeasti kyse on inhimillisyydestä ja empatiasta.