Tyytyisitkö sinä elämään ilman kosketusta? Apukäsiä seksiin tarvitaan

Ylen dokumentti avusteisesta seksistä ensiesitettiin eilen televisiossa ja Areenassa. Suosittelen kaikkia katsomaan sen. Erityisesti teitä, joiden mielestä on kohtuutonta olettaa, että henkilökohtainen avustaja voisi avustaa vammaista asiakastaan myös seksiin sekä mielihyvän saamiseen ja tuottamiseen liittyvissä asioissa.

Itse perehdyin aihepiiriin kirjoittaessani siitä artikkelia Creatille reilu vuosi sitten. Päädyin asian pariin kuultuani autismikirjon ihmisten ohjaajana työskentelevältä kaveriltani, miten huonolla tolalla vammaisten seksuaaliterveydestä huolehtiminen Suomessa on. Itsehän en ollut asiaa tajunnut aiemmin edes ajatella, koska, no, se ei ole suoranaisesti koskettanut omaa elämääni.

Koska keskustelua aiheesta ei juuri ole ollut, uskoisin avusteisen seksin käsitteen olevan useille melko vieras. Epäilemättä aihe on myös sellainen, joka aiheuttaa helposti torjuntareaktion: eihän hoitajia voi pakottaa seksiin asiakkaiden kanssa. Siksi Apua seksiin -dokumentin erityiseksi ansioksi nouseekin eron tekemisen seksissä avustamisen ja siihen osallistumisen välillä.

Avusteisessa seksissä on kyse mihin tahansa autettaviin toimiin rinnastettavasta passiivisesta mahdollistamisesta – esimerkiksi seksivälineiden ojentamisesta ja pesemisestä sekä sopiviin asentoihin siirtämisestä – ei seksiin osallistumisesta. Apua seksiin -dokumentissa sivuttiin tosin myös mahdollisuutta seksiin osallistuvien seksityöntekijöiden, jotka siis ovat aivan eri henkilöitä kuin henkilökohtaiset avustajat, käyttöön. Jos seksipalveluita ei miellettäisi hämärätoiminnaksi ja seksityöntekijät voisivat halutessaan avoimesti kouluttautua ja tarjota palveluitaan myös vammaisille, olisi se kaikille osapuolille turvallisempaa ja helpompaa.

Sexpo on aloittanut aiheeseen liittyvät koulutukset, mutta niiden puitteissa on tähän mennesä saatu koulutettua noin 40 ihmistä. Jokainen osannee laskea, ettei se ole likimainkaan riittävästi, kun pelkästään eri tavoin liikuntarajoitteisia on suomalaisista noin joka kymmenes.

Iso määrä ongelmia ratkaistaisiinkin kouluttamalla lähihoitajia, sairaanhoitajia, henkilökohtaisia avustajia sekä vammaisten henkilöiden omaisia muun koulutuksen ja neuvonnan ohessa. Kun seksissä avustamiseen liittyvät asiat käytäisiin selkeästi läpi jo ennakkoon, vältettäisiin pelkoa molemminpuolisesta hyväksikäytöstä ja autettaisiin omien rajojen vetämisessä.

”Kehtaanko pyytää apua, kuka suostuu auttamaan, mihin asti apua voi saada ja missä raja seksiin osallistumisesta kulkee.”

Kun miettii, miten merkittävä osa seksuaalisuus ja läheisyyden tarve ovat suurta osaa ihmisistä, on absurdia, miten vähän niistä puhutaan vammaisten henkilöiden kohdalla. Aihepiiriä ei juurikaan sivuta hoitoalan koulutuksissa eikä siitä kovin aktiivisesti puhuta vammaisille itselleenkään. Seksuaalinen turhautuminen voi kuitenkin todetusti aiheuttaa aggressiivista käytöstä ja sen purkamisyritykset osaamattomissa käsissä myös fyysistä vahinkoa. Pahimmillaan ihmiset satuttavat itseään pahastikin, kun eivät osaa esimerkiksi tyydyttää itseään. Tämä ongelma olisi helppo ratkaista opettamalla, mutta kun aiheesta ei puhuta edes hoivatyön koulutuksessa, voi kynnys opettamisen aloittamiselle olla aikamoinen.

”Minä voin koska tahansa kävellä huoneen toiselle puolelle ja suukottaa siellä möllöttävää poikaystävääni. Meidän ei tarvitse kutsua kolmatta ihmistä paikalle, jos haluamme jatkaa koskettamista pidemmälle.”

Seksuaalisuuden toteuttamiseen ja läheisyyden mahdollistamiseen liittyy toki paljon muutakin kuin akti. Dokumentissa sekä artikkelissani esiintyvä Raila Riikonen kertoo eimerkiksi, ettei ole koskaan itse voinut riisua vaatteitaan ja että spontaanit hellyydenosoitukset, kuten oman kumppanin käteen tarttuminen tai vaikka tämän niskan suukottaminen ovat lähes mahdottomia.

Minä voin koska tahansa kävellä huoneen toiselle puolelle ja pussata siellä möllöttävää poikaystävääni. Meidän ei tarvitse kutsua kolmatta ihmistä paikalle, jos haluamme jatkaa koskettamista pidemmälle. Meidän ei tarvitse jännittää, kuinka joku parisuhteemme ulkopuolinen siihen suhtautuu.

Koska tällaisiin tilanteisiin ei opeteta varautumaan, joutuvat avustettavat tällä hetkellä kamppailemaan juuri näiden asioiden kanssa: kehtaanko pyytää apua, kuka suostuu auttamaan ja mihin toimiin apua voi saada. Avustavat taas joutuvat vetämään itse omat rajansa ja arpomaan, mihin asti lain puitteissa uskaltaa auttaa ja toisaalta onko seksissä avustaminen pakollista, jos ajatus hirvittää. Nämä kysymykset pitäisi voida esittää ilman negatiivista kaikua ja yhtä neutraalisti kuin muihinkin avustaviin työtehtäviin liittyvät tarkennukset.

Harva vamma vaikuttaa ihmisen seksuaalisuuteen, mutta silti tunnutaan ajattelevan, ettei vammaisilla ole seksuaalisia haluja eikä tarvetta läheisyyteen. Se on yksiselitteisesti törkeää.

Vai miten on, tyytyisitkö itse elämään ilman kosketusta – omaasi tai jonkun muun?