“Mitä me nyt teemme kun olemme onnellisia?”

Samuel Beckettin kuuluisimman näytelmän Huomenna hän tulee päähenkilöitä Vladimiria ja Estragonia voidaan tulkita monin tavoin. Yksi tapa on nähdä heidän surkuhupaisina hahmoina, jotka janoavat elämäänsä merkitystä mutta eivät löydä tai halua etsiä sitä sisäisesti vaan toivovat jonkun ulkopuolisen tulevan kertomaan sen heille. Siispä he odottavat Godot’ta. He aavistavat kyllä, että Godot ei tule, mutta jatkavat mieluummin odottamista kuin lähtevät liikkeelle elääkseen omin neuvoin. Eräässä dialoginpätkässä Vladimir pyytää Estragonia sanomaan olevansa onnellinen, vaikka ei sitä tarkoittaisikaan. Estragon tottelee, ja sen jälkeen Vladimirkin sanoo olevansa onnellinen. “Olemme onnellisia”, Vladimir toteaa. “Olemme onnellisia”, Estragon vahvistaa ja kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen: “Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?” Olen miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastaisivat elämäntaitogurut, jotka kytkevät onnellisuuden menestykseen työssä ja ihmissuhteissa. Voisivatko he vastata muuta kuin: “Yritetään tulla vieläkin onnellisemmiksi”?

Ehkä on hyvä tunnustaa heti kärkeen, että olen jonkinlainen Tommi Melender -fani. Varsinaisen kirjailijuuden lisäksi hänestä on viime vuosien aikana kehkeytynyt kirjallinen hahmo, intellektuelli. Häntä haastatellaan ja siteerataan kernaasti eri medioissa yleisistä kirjallisuusaiheista. Hän pitää harvakseltaan päivittyvää Antiaikalainen-blogia, jota lukee aina mielellään. Kirjablogien joukossa Antiaikalainen edustaa sangen harvalukuista korkeakirjallista hardcorea – kuten Melender noin muutenkin kirjallisena hahmona. Hän paitsi kirjoittaa myös lukee valtavasti ja pitää itsensä perillä maailman kirjallisuusvirtauksista. Me, joilla on ilo olla Melenderin FB-kontakteja, saamme nauttia erinomaisista kirjallisuusvinkeistä maailmalta ja terävistä pika-analyyseista. Tunnustan, että otan kaikki hänen mainitsemansa kirjat talteen Kindlen listalle. Yleensä niistä saa kuulla joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Tunnustan myös että tunsin hienoista ylpeyttä kun olin jo kesällä hankkinut ja lukenut Ben Lernerin Hatred of Poetry -kirjasen, josta Melender kirjoitti vastikään. Tunsin olevani aallon harjalla.

Melenderin kirjoina julkaistusta tuotannosta viihdyn parhaiten esseiden parissa. Eikä keväällä ilmestynyt Onnellisuudesta ole poikkeus. Melender lähtee selvittämään mistä itse asiassa on kysymys onnellisuudessa, jota meille tarjotaan elämän korkeimmaksi päämääräksi, ja johon erilaiset life coachit meidät mielellään johdattaisivat.

Kuten hyvät esseet aina, myös Onnellisuudestan esseet harhautuvat milloin minnekin, mutta teos on silti esseekokoelmaksi melko eheä kokonaisuus. Melender purkaa erilaisia myyttejä, mutta ei kovin raivokkaasti. Kaiken kaikkiaan teos on melkeinpä lempeä. Hänen romaaneissaan väikkyy välillä masennus, välillä suoranainen ihmisviha, mutta tässä kirjassa siihenkin suhtaudutaan armollisesti, kun Melender pohtii kuinka hänen suhteensa Gustave Flaubertiin on muuttunut. Tulee sellainen tunne että jotain on loksahtanut paikoilleen.

Maailman onnellisuuspakkomiellettä on sekin, että kirjallisuuden lukemisen toistuvasti väitetään tekevän ihmisen onnelliseksi tai paremmaksi ihmiseksi. Melender tietysti kyseenalaistaa väitteen. Siitä huolimatta olisin valmis suosittelemaan Melenderin kirjan lukemista. Ainakin ennemmin kuin niiden jotka lupaavat tehdä sinut onnelliseksi.

Melenderin kirjalliselle olemukselle tunnusomaisesti tämäkin kirja laajeni ja jatkui vielä verkossa. Melender jakoi kesällä FB:ssa Terry Eagletonin Guardianiin kirjoittaman arvion William Daviesin kirjasta The Happiness Industry, joka ilmestyi samoihin aikoihin Onnellisuudestan kanssa. Arvostelu jäi mieleen, koska se tuntui summaavan niin hyvin Melenderinkin kirjaa. Eagleton on ankara marxisti, joten hän kääntää onnellisuuskysymyksen poliittiseksi, paljon poliittisemmaksi kuin Melender, mutta jos Eagleton olisi arvostellut Daviesin asemesta Melenderin kirjan, hän olisi voinut kirjoittaa siitäkin näin:

Happiness for the market researchers and corporate psychologists is a matter of feeling good. But it seems that millions of individuals don’t feel good at all, and are unlikely to be persuaded to buck up by technologies of mind control that induce them to work harder or consume more. You can’t really be happy if you are a victim of injustice or exploitation, which is what the technologists of joy tend to overlook. This is why, when Aristotle speaks of a science of well-being, he gives it the name of politics. The point is of little interest to the neuroscientists, advertising gurus or mindfulness mongers, which is why so much of their work is spectacularly beside the point.

___

#Lukuvuosi2016

24/50 Tommi Melender: Onnellisuudesta, WSOY, 2016