Rivien välistä
Rivien välistä

Veijo Meri 1928–2015

Veijo Meri oli yksi suurista. Onhan noita muitakin, mutta minulle Veijo Meri on ehkä prosaisteista tärkein. Meri on oikeastaan ainoa kirjailija, jonka tuotannon olen huolellisesti keräillyt kaikkia laitoksia ja kokoomaniteitä myöten. Meren tuotanto on hämmentävän monipuolinen. Hän kirjoitti kaikkia kirjallisuudenlajeja, novelleja, romaaneja, runoja, esseitä, näytelmiä, oopperalibreton, suomennoksia, tietokirjoja, kuten Suomen historian ja jopa etymologisen sanakirjan. Minun suosikkejani Meren tuotannossa ovat pari romaania, Manillaköysi ja Vuoden 1918 tapahtumat sekä ennen kaikkea esseet.

FullSizeRender-1On hetkiä, jolloin tuntuu, että kaiken minkä olen oppinut, olen oppinut Veijo Meren tuotannosta. Tavalla tai toisella. Luin Veijo Merta ensimmäisen kerran vasta yliopistossa, kun käteen lyötiin Manillaköysi. Oli hämmästyttävää nähdä että näinkin voi kirjoittaa. Meren kertojanlaadusta saa otteen jos vertaa häntä vaikka Väinö Linnaan. Heidän sota-aiheiset romaaninsa ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan. Tuntematon sotilas ilmestyi 1954 ja Manillaköysi kolme vuotta myöhemmin. Täällä pohjantähden alla ilmestyi 1959 ja Meren sisällissotaromaani Vuoden 1918 tapahtumat vuotta myöhemmin. Ero on päätähuimaava. Meren kerronta verrattuna Linnan kerrontaan on kuin John Coltranen versio My Favorite Thingsistä verrattuna alkuperäiseen Sound of Musiciin. Siinä missä Linnan kerronta on perusteellista ja noudattelee totuttuja pitkiä kaaria, Meren kerronta leikittelee, improvisoi, varioi teemaa, yllättää ja svengaa.

Jonkin aavistuksen kustannustoimittajuudesta sain myös Veijo Meren tuotannon kautta. Kirjoitin gradua Manillaköydestä ja minua vaivasi kohta, jossa Joose on tulossa rintamalta ja horjuu pitkin kotitietä köyden puristamana kuin humalainen. Naapurin mies katsoo tulijaa ja epäilee ennen täysin raittiin miehen ruvenneen juopottelemaan.

– Sota näkyy tanssivan miehen kuin miehen, isäntä tuumi. – Mutta kyllä se on saanutkin nähdä paljon vaivaa tuon Joosen tanssimisessa.

Tämä oli minusta aivan kummallista. Miksi puhutaan niin kovin runollisesti tanssimisesta vaikka teksti romaanissa muuten on puheenomaista. Olin keksinyt selitykseksi ties mitä barthesilaisia halkeamateorioita parin liuskan verran, kun eräänä päivänä Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla sattui käteen Veijo Meren sotaromaanit, joka sisältää myös Manillaköyden. Se aukesi juuri Joosen kotiinpaluun kohdalta, ja kuinka ollakaan siinä kohta kuuluu näin:

– Sota näkyy tassivan miehen kuin miehen, isäntä tuumi. – Mutta kyllä se on saanutkin nähdä paljon vaivaa tuon Joosen tassimisessa.

Tassivan? Maailmassa oli virhe. Sotaromaanit oli painettu 1966 ja käytössäni ollut Delfiini-sarjan taskukirja vuodelta 1972. Oli ilmeistä, että virhe oli korjattu taskukirjalaitokseen, mutta tarkistin huvikseni Nykysuomen sanakirjasta, olisiko siellä sana ’tassia’. Ja olihan siellä. NSS:n mukaan ’tassia’ on murteellinen muoto verbistä ’tasia’, ja esimerkkilauseena ’maailma tassii’. No mutta. Oli hankittava ensimmäinen painos, ja siinä sana on muodossa ’tassia’. Sittemmin on käsiini joutunut myös Keskeiset teokset vuodelta 1975, jossa sana on muodossa ’tasia’.

Näytti siis siltä, että Meri oli kirjoittanut, että sota tassii, mutta latoja ei ollut tuntenut murteellista muotoa vaan lisännyt puuttuvan n-kirjaimen. Tässä vaiheessa en ollut juuri kustantamoissa työskennellyt vaan kirjat olivat minulle pyhiä eikä tullut mieleenkään, että niissä voisi olla tämmöistä vaihtelua. Olin järkyttynyt. Jos latoja muutti tekstiä tällä tavalla, en uskaltanut edes ajatella, mitä kustannustoimittaja on tekstille mahtanut tehdä. 

Tapasin Veijo Meren kerran. Oli vuosi 1999, olin juuri aloittanut Otavan kotimaisella osastolla harjoittelijana ja melkein heti olivat edessä pihajuhlat. En tuntenut tietenkään vielä ketään ja luimin lähinnä pitkin seiniä. Jossain vaiheessa Jaana Koistinen joka oli palkannut minut, nappasi minut kiinni ja halusi esitellä Veijo Merelle, koska olin tekemässä gradua Merestä. Itse asiassa Meri oli ollut yksi tärkeimmistä syistä hakeutua juuri Otavalle. Meidät esiteltiin ja Meri sanoi arvelleensa minun olevan eskoiskirjailija, koska oli itsekin joskus ollut yhtä nuori ja orpo. Sen jälkeen Meri jatkoi höpötystään. Se oli luultavasti jotain viisasta. En lainkaan muista mistä Meri puhui, koska olin niin starstruck. Mutta tuo idolin kohtaaminen oli osaltaan viemässä minua kustannustoimittajan ammattiin.

Sittemmin tärkeimmäksi osaksi Meren tuotantoa ovat minulle muodostuneet esseet. Jos hänen tuotannostaan pitäisi valita yksi teos sisäänheittäjäksi, se olisi varmaankin Kuviteltu kuolema tai Kaksitoista artikkelia. Huomaan käyttäväni molempia työssäni säännöllisesti. Kun lukee käsikirjoituksia tai editoi, on silloin tällöin kalibroitava itsensä ja luettava jotain josta tietää että se on varmasti hyvää. Veijo Meren esseet ovat verraton referenssi. Niihin on säännöllisin väliajoin palattava, jotta pysyisi mielessä miten vaivatonta ja kirkasta voi ajattelu ja kirjoitus olla. Huomaan toistuvasti myös siteeraavani Meren esseitä kun puhun kirjoista ja kirjoittamisesta. Niistä tuntuu löytyvän kattava ohjeistus kirjoittajalle. Esimerkistä käyköön oheinen ote jossa Meri pohtii, kuinka paljon voi tekstissään käyttää muualta lainattua materiaalia:

Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka paljon voin ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin havaita hyvän tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.

Toisena esimerkkinä menköön Meren määritelmä huumorista:

Paha harhaluulo on käsitys, että tragedian epäonnistuminen olisi huumoria. Huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä. Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin).

Ja luonnollisesti Meri osaa kuvata myös omaa kirjoittajanlaatuaan paremmin kuin kukaan muu. Samasta esseestä Huumorista ja humoristeista on oheinen pätkä jossa Meri puhuu Gogolista, Rabelais’sta, Kivestä ja kumppaneista, mutta tulee kuvanneeksi oman poetiikkaansa:

Huumori on realismia, keino kuvata todellisuutta intensiivisesti, tiiviisti ja silti nopeasti. Se on nopeutta, hellittämätöntä ja häikäilemätöntä menoa. Jos joku kiilaa tungoksessa niin, että ihmiset menevät kumoon ja esineet putoavat ja kaatuvat, sitä on sivusta hauska katsella. Kun humoristi painelee läpi elämän ja maailman, käy samoin. Hän haluaa ehtiä ja päästä sen kaiken lävitse, siksi hänellä ei ole aikaa huolehtia siitä, mihin asentoihin tavarat ja ihmiset jäävät eikä hänellä ole aikaa pysähtyä panemaan niitä takaisin paikoilleen. Sen joutuvat tekemään lukijat. He näkevät esineet kumossa, nurinkurisen maailman.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *