Katja Ståhl: Minä, Pihtiputaan mummo

Kuuntelin joululomareissullani autossa sattumalta kiehtovaa radiohaastattelua. Siinä käsiteltiin henkistä astrologiaa.
Putosin kärryiltä lukemattomia kertoja, mutta jatkoin silti kuuntelemista, koska halusin niin kovasti ymmärtää. Törmäsin tämän tästä siihen, että joko sivistykseni tai ihan vain älyni loppui kesken.

Tajusin olevani se, ketä tarkoitetaan, kun sanotaan, että ”selitä se niin, että Pihtiputaan mummokin tajuaa”. En ollut edes Pihtiputaan mummo, en tajunnut mitään. Sitten aloin miettiä, kuinka fiksu oikein olen.
Putosin melko korkealta.

Maailmassa on ihmisiä, jotka tietävät, miten leivotaan juureen. Minä en edes tiedä, mikä se juuri on ja mistä sen saa. Ylipäänsä leipominen on täynnä salaista tietoa, jonka ”kaikki jo tietävät”, ei sitä tarvitse ohjeisiin laittaa.
Kyllä täytyy, me oman elämämme Pihtiputaan mummot emme osaa ilman ohjeita.
Talonrakennus on toinen elämänalue, josta en ymmärrä mitään. En voi käsittää, miten rakentaminen aloitetaan. Tai missä järjestyksessä. Tai mikä on rälläkkä, entäs koolaus?
Rakentamani talo sortuisi jo suunnitteluvaiheessa.
Olen niin ikään täydellinen uuvatti, mitä tulee ompelemiseen ja neulomiseen. Kaikenlainen käsityö vieroksuu minua, ja syystä. Saan ompelukoneen alalangan sotkuun vain tuijottamalla sitä.
Väittäisin, että on ihan terveellistä ajautua välillä oman viisautensa ulkopuolelle. Jokaisessa harrastuksessa, työssä tai yhteisössä on oma, salainen tietonsa, joka ei avaudu ulkopuolisille. Siihen kuuluisi suhtautua nöyrästi. Jos on riittävän nöyrä, voi oppia jotain.

Vietin kerran päivän Sörkan vankilassa. Olin siellä juontamassa Sörkka-rockia. Pelkäsin aluksi, enkä oikein edes tiedä miksi. Sitten vangit pääsivät ulkoilemaan ja tulivat jututtamaan.
Suurin osa vangeista oli oikein mukavia. He kertoivat vankilan sisäisestä hierarkiasta ja muista säännöistä, joita ei voi tietää, ellei ole itse osa koneistoa. En ollut koskaan kuullutkaan mokomista, en edes rikossarjoista.
Vangit kertoivat auliisti tekemistään virheistä ja saamistaan kakuista. Lähtiessäni päivän päätteeksi muurien ulkopuolelle oloni oli todella sekava. Olin poikkeuksellista kokemusta rikkaampi ja ennen kaikkea vapaa kulkemaan.
Käsitykseni ihmisyydestä oli taas venynyt.

Olen melko monen alueen osalta totaalinen Pihtiputaan mummo. Silti olen aina saanut osakseni suurta ymmärrystä ja ennen kaikkea apua.
Nyt toivonkin, että uuden vuoden kunniaksi osaisin itse suhtautua yhtä ymmärtävästi niihin, jotka eivät tajua minun osaamisalueistani mitään.
Etten korottaisi ääntäni, kun äiti ei pääse Facebookiin ja vie siksi tietokoneensa korjaamolle.
Tai en nauraisi ylimielisesti kysymykselle ”onko poni hevosen lapsi”.
Jokaisella kysyjällä on salaista tietoa, joista minulla ei ole hajuakaan. Muistaisinpa sen.