Anna-Leena Härkönen: Junamatka

Kävin Tampereella katsomassa kesäteatteriesitystä. Matka kesti vain puolitoista tuntia. Siinä oli puolitoista tuntia liikaa.
Inhoan junassa istumista ja varaan aina mukaan kaikki mahdolliset viihdykkeet soittimesta kirjoihin ja lehtiin. Mukana on aina myös tyyny siltä varalta, että alkaa nukuttaa.
Taakseni tuli istumaan kaksi möreä-äänistä naista, suoraan Ruotsin-laivalta. He olivat kännissä kuin käet ja kailottivat kovalla äänellä. Edessä oli kotimatka Kemiin.
– Nyt pittää nukkua hei, mää ainaki aion, toinen sanoi.
– No nuku. Mutta mua et ala määräillä. En mää saa junissa unta, toinen ärisi.

He alkoivat väitellä kuin pikkulapset. Panin korvatulpat, mutta se ei auttanut. Lukemisesta ei tullut mitään. Päätin lähteä ravintolavaunuun. Kun olin saanut kahvin eteeni ja kirjan avattua, eteeni seisahtui nainen kaljatuoppi kädessä.
– Saako istua seuraan? hän kysyi.
Katsoin ympärilleni. Vaunu oli puolityhjä. Olisin voinut hyvin sanoa, että en ole juttutuulella, mutta en kehdannut.
– Istu vaan, sanoin alistuneesti. Nainen istui ja alkoi kertoa Kreikan-matkastaan.
– Miks sä näytät noin kärsivältä? hän kysyi äkkiä.
Siksi että sinä tulit siihen, teki mieli vastata. – Mä inhoan junia, sanoin.
– Kuule, ota rennosti!
Palasin omalle paikalleni ja huomasin ilahtuneena, että risteilyrouvat olivat sammuneet istuma-asentoon. Vaunussa oli ihana rauha.
Konnari tuli tarkistamaan liput. Hän ei saanut rouvia hereille, vaikka puhui kuuluvasti ja lopuksi ravisteli kumpaakin vähän. Naiset vaikuttivat pystyynkuolleilta.
– Älä herätä niitä, pyysin.
– Ne on menossa Kemiin, kyllä ne liput ehtii tarkistaa.
– Niillä on liput, esittelivät niitä tossa justiin, puuttui yksi matkustajista puheeseen.
– Me tiedetään niiden elämästä kaikki. Älä tosiaan herätä niitä.
Konnari suostui pyyntöömme.

Ajattelin, että paluumatka ei voi olla yhtä kauhea. Kyllä voi.
Taakseni istui äiti pienen pojan kanssa. Poika puhui tauotta kimeällä äänellä. Mikäs siinä, lapset puhuvat. Omalla pojallanikin oli tapana huutaa asiansa niin että sai olla koko ajan hyssyttelemässä.
Lisäksi poika rynkytti aggressiivisesti tarjoilupöytäänsä, joka oli selkänojani takana. Odotin, että äiti kieltäisi häntä. Ei kieltänyt. Ehkä hän ei halunnut tukahduttaa lapsensa luovuutta.
Lopulta kurkistin äitiä penkkien välistä ja sanoin mahdollisimman ystävällisesti:
– Voisko hän olla rynkyttämättä tuota pöytää kun mä yritän levätä? Hänen juttujaan on kyllä ihan kiva kuunnella (valhe!) mutta tuo rynkytys vähän häiritsee.”
Äidin kasvot venähtivät. Jos katse voisi tappaa, minua ei enää olisi.
– No, me yritetään, hän sanoi marttyyriäänellä.
– Samu, (nimi muutettu) voitko olla rynkyttämättä kun täti ei tykkää?
Poika lopetti heti. Kun hän myöhemmin yritti uudelleen, seurasin kiinnostuneena, puuttuko äiti siihen.
– Samu, anna sen pöydän olla, äiti sanoi laimeasti.

Jossain vaiheessa lähdin ravintolavaunuun syömään. Kun astuin sisään ovesta, näin kaljaa kittaavan äijäporukan, joka huudatti soittimestaan heavya täydellä volyymilla ja huuteli vieraisiin pöytiin. Myös minuun otettiin heti kontaktia.
Istuin mahdollisimman kauas heistä, panin korvatulpat takaisin korviin ja lusikoin lohisoppani ennätysvauhtia loppuun.