Anu Koivunen: Tässä ei ole mitään normaalia!

Vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen Yleis­radion pääuutislähetyksessä (30.11.): ”Kymmenet, elleivät sadat ihmiset yrittävät vaikuttaa Ylen journalismiin joka päivä”, hän sanoi ja jatkoi: ”Pitäisi olla huolissaan, jollei yritettäisi”, hän lisäsi viitaten Yleen julkisen keskustelun areenana.

”Journalistin itsenäisyys tarkoittaa juuri sitä, että erilaisten paineiden keskellä pystyy pitämään päänsä kylmänä ja tekemään hyvää journalismia”, hän totesi antaen ymmärtää, että juuri näin Yle olisi toiminut suhteessa pääministeri Juha Sipilän suuttumukseen koskien uutista ”Pääministerin sukulaisten omistamalla yrityksellä noin puolen miljoonan euron tilaus Terrafamesta” (25.11.).
Jääskeläisen viesti on tietysti ainoa mahdollinen, jonka hän voi uutismedian päätoimittajana antaa. Näin hän viestii, että kyse on lopulta tavanomaisista vallanpitäjän ja median välisistä jännitteistä, jotka eivät tietenkään vaikuta journalistiseen harkintaan eli siihen, mitä Yle uutisoi ja miten, kuinka näkyvästi ja missä mittakaavassa.
Toisin kuin monet äänet Ylen sisältä todistavat, Jääskeläinen väittää, että hänen päätöksensä ensin hyllyttää Sipilän mahdollista jääviyttä koskevan uutisen jatkojutut ja lopulta kieltää koko teeman käsittely ajankohtaisohjelmissa olivat aivan normaalia journalistista arkea.
Siinä, että pääministeri valitsee tulkita kriittisiä kysymyksiä esittävän journalismin syytöksiksi ja julkisen palvelun median poliittiseksi vastustajaksi ei ole länsimaisen demokratian katsannossa kuitenkaan mitään normaalia. Ei pitäisi Suomessakaan olla. Pääministeri reagoi jo aiemmin julkaistuun tietoon keskeisesti perustuvaan uutiseen kiihtyneesti esittämällä itsensä blogissaan median ”hakkaamaksi” ja lähipiirinsä ”lokaan vedetyksi”.

Mitään tavanomaista ei ole siinä, että pääministeri lähettää uutisen tehneelle toimittajalle 17 tuohtunutta sähköpostiviestiä yhden illan aikana eikä tunnista sitä painostukseksi. Eikä varsinkaan siinä, että enemmistöhallituksen pääministeri ja lehdistönvapauden ykkösmaan suurin poliittisen vallan käyttäjä perjantai-iltana klo 23.07 lähettää viestin, jossa kirjoittaa:
”Ihmiset uskovat jostain syystä Ylen puolueettomuuteen. Me emme tarvitse oppositiota ollenkaan, niin puolueellista Ylen viestintä on ollut tämän vaalikauden aikana… Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla, ei tietysti poikkea teidän arvostuksestanne minua kohtaan. Tasoissa ollaan.”
Kirjoittajaa voisi luulla keneksi tahansa salaliittofantasioita helliväksi nettihäiriköksi, mutta ei. Sipilän ja Ylen konflikti on vakava asia, minkä tajuaa jokainen, joka yrittää selittää asiaa ulkomaisille journalisteille.

Ei pitäisi olla normaalia tai maan tapa, että poliitikot painostavat julkisen palvelun mediaa. Etäisyys vallanpitäjiin pitäisi olla medialle ylpeyden aihe ja kansalaisille keskeinen intressi. Ei ole mitään vähäteltävää siinä, että vallanpitäjä – tunnemyrskyssä tai ei – syyttää Yleä poliittiseksi vastustajaksi aikana, jolloin monissa Euroopan maissa median poliittinen ohjaus lisääntyy ja lehdistönvapaus kapenee. Sipilän ja Ylen konfliktissa onkin perimmältään kyse piintyneestä maan tavasta: poliitikkojen ja median historiallisesta likeisyydestä, jonka on aika murtua.
Poliitikoilta edellytään ryhtiliikettä: mediaa koskevien syytösten sijaan on noustava puolustamaan lehdistönvapautta ja tunnistettava, että kriittinen journalismi ei ole politiikkaa, vaan toimivan demokratian elinehto.
Kansanedustajien ei pidä kokea Yleä omaksi tontikseen, jossa he vaativat ääntään kuuluviin. Ylen taas pitää ajatella omistajikseen kansalaiset, ei kansanedustajat. ●