Kari Väänänen: Kaupassa

Kauppakeskus oli iso, suorastaan valtava, niin kuin ne nykyään tapaavat olla.
Ennen oli pelto yhtä suuri. Sille pellollehan kauppakeskus oli rakennettukin ja edelleen sieltä saa ruokaa, mutta nyt se on pakattu muoviin.
Pieni ja tuttavallinen puoti ja kuulumisia turiseva kauppias on näinä päivinä totisesti harvinaisuus. Isot syövät pienet. Kaikessa.

Tuo valtava liikekompleksi oli melkein tyhjä, sillä olin valinnut arkipäivän ja vieläpä kellonajan, jolloin tiesin ihmisten olevan vielä töissä, ja saisin suorittaa kulutuksen vastaisen shoppailuni suhteellisen tyhjässä kaupassa.
Tiesin, mitä etsin ja kohtapa jo löysin etsimäni. Sopimus Joulupukin kanssa oli tänäkin vuonna lähellä täyttymystään.

Varmaan jo arvaattekin, että ostoksilla ravaaminen ei ole suosikkiharrastuksiani. Olin tympeällä päällä, jalkoja särki ja inhosin koko ajatusta kulutushysterian täyttämästä joulusta.
Black Friday sai otsasuoneni pullistumaan ja kirosin kaiuttimista möliseviä joululauluja, joiden valheellinen sentimentaalisuus oli tarkoitettu ainoastaan lisäämään kulutusvimmaa.
No, lamastahan pitäisi nousta kuluttamalla ja sitten pitäisi pelastaa maapallo ja… Miten se nyt menikään?
Olin siis yrmeällä päällä, ja silloin näin jotakin kaunista.

Näky ei ollut mikään falski joulukoriste eikä hile-enkeli tai seksikkääseen tonttupukuun puettu mainosnukke, ei edes herkullisen läskinen joulukinkku, vaan aivan tavalliset suomalaiset äiti ja poika. Heillä näytti olevan hauskaa yhdessä.
Poika oli kymmenen korvilla, äiti yli kolmenkympin ja he nauroivat.
Äiti hassutteli pojalleen ja tämä nauraa kekotti suu korvissa ja silmät sikkurassa.
Minulle tuli äkkiä kova ikävä omaa poikaani ja vaimoani, sillä olin toisessa kaupungissa, poissa.

Tuossa suhteessa oli jotakin niin oikeaa. Se oli elämäntoveruutta, sukupolvien kuilun ylittävää ystävyyttä, kaunista ja helppoa välittämistä.
Katselin heitä salaa. Olen julkinen naama, siksi olen kehittänyt erityisen tekniikan voidakseni tarkkailla ihmisiä olematta itse tarkkailtavana, eli hävitän itseni. Puff! Ovelaa, kjeh kjeh.
Heitä salaa katsellessani yrmeä mieleni katosi ja joulukin alkoi taas tuntua siedettävältä eikä perjantaikaan ollut enää niin musta.

Mitään suurta he eivät ostaneet ja kuulin äidin sanovan pojalleen että työttömyyden takia joulupukki on tänä vuonna köyhä ja tämä joulunaluslahja on pieni, mutta että eiköhän jotakin tule aattonakin.
Pulisten ja toisiaan halaten he jatkoivat vaelteluaan kaupassa ja äiti jatkoi ilveilyään ja poika nauroi. Heillä oli hyvä olla.
Minulta pääsi melkein itku ja yhden harhaisen hetken ajattelin, että minun pitää soittaa omalle äidilleni ja samassa muistin hänen kuolleen jo viisitoista vuotta sitten. Mutta sen pienen hetken hän oli minulle taas elävä ja kuulin hänen naurunsa ja ilo asettui minuun ja jäi.
Ei äiti ole kuollut, hän ei vain nyt juuri ole täällä.
Näin heidän poistuvan kaupasta jutellen ja nauraen. Poika puristi pientä lahjaansa kasvot loistaen. Katselin heidän jälkeensä ja mietin, että tuolla pojalla ei tule olemaan elämässä mitään hätää ja päätin, ettei myöskään minun pojallani, mikäli se minusta riippuu.

Iloisesti toivotin yllättyneelle kassaneidille hyvää joulua. Sitä samaa toivotan teille kaikille – ja pitäkää lapsistanne huolta.
Naurakaa heidän kanssaan, se tekee hyvää. Kaikille.