Aki Riihilahti: Altavastaajat
On ikoninen näky, kun partasuinen viikinki saa koko kansakunnan taputtamaan. Huh-huutojen ja kiihtyvästi koordinoitujen käsikaarien massassa on tunnetta, ylpeyttä ja visuaalisuutta. Juuri nyt piskuisen Islannin jalkapallosaagaan on rakastunut koko maailma. Ja vaikka jalkapallon EM-kisat loppuivat, sama islantilainen tuuletus nähtiin viikkoa myöhemmin lasten suurturnaus Helsinki Cupin avajaisissa.
Islannin ei pitäisi pärjätä. Eikä pitänyt Leicesterinkään Valioliigassa. Resurssialivoiman ja pelin laatutekijöiden perusteella näin ei yksinkertaisesti voisi käydä. Silti näin kävi – eikä onnella vaan ansaitusti. Ja ihmiset pitivät. Altavastaajat ovat nyt uusin musta. Pienten sankaritarinat saavat helposti myyttisiä piirteitä, ja tutkimusten mukaan jopa 80 prosenttia kannustaa mieluummin altavastaajaa kuin vahvaa ennakkosuosikkia.
Tutkija Daniel Engberin mukaan ihmisten itsetunto nousee kannustamansa joukkueen voitosta, mutta altavastaajan kokemasta voitosta saadaan moninkertainen määrä mielihyvää, vaikkakin harvemmin.
Toinen ymmärrettävä syy on, että myös suurin osa meistä on pieniä omalla alallaan. Aina kun pieni onnistuu näyttämään Muumilaakson paikan isommalle, tunnemme lämpimän taputuksen sielussamme.
Hollywoodin sedät varmasti hierovat nyt käsiään täydellisen elokuvan käsikirjoitukselle, kun jäinen lilliputtisaari murjoi jalkapallon synnyinmaan Englannin.
Jalkapallo onkin kuin elokuvaa, molemmat elävät tarinoiden voimasta ja tunteesta. Jalkapallo pelinä ei kuitenkaan toimi kuin elokuva, sillä käsikirjoitus on aina ennalta tuntematon. Edes Walt Disneyn produktio ei olisi osannut paremmin käsikirjoittaa ja ohjata yöperhosen laskeutumista Ronaldon itkuiseen silmäkulmaan finaalin dramaattisimmalla hetkellä.
Median mukaan sympatiat kääntyivät tämän vastoinkäymisen jälkeen altavastaaja Portugalin puolelle Ranskaa vastaan. Kisoissa muuten parjatusta Portugalista tuli sympaattisempi, lämpimämpi ja kovemmin töitä tekevä. Kyse on tunteesta, ei faktoista.
Näistä kisoista jää elämään kuva yöperhosesta itkuisen Ronaldon silmäkulmassa. Vastaavasti harva enää muistaa, että Portugalin keskuspuolustajat pelasivat virheettömät kisat ja olivat Ronaldoa tärkeämpiä mestaruuden voittamisessa.
Kaikki eivät kuitenkaan halua Daavidien voittoja Goljateista. Urheilun päätöksen- tekoelimet ovat konservatiivisia ja tottelevat helposti vanhaa valtaa, nytkin argumentoiden, että ihmiset ovat jatkossa valmiita maksamaan vain huippujen katsomisesta. Samaan aikaan pienet ovat alkaneet järjestäytyä niin, että voimasuhteet eivät ole enää lainkaan niin itsestäänselviä.
Tämä onkin ollut merkittävin jalkapallovuosi pitkään aikaan, sillä Islannin ja Leicesterin tarinat symbolisoivat vahvaa toivoa taisteluissa resurssiylivoimaa vastaan.
Ovatko Islanti ja Leicester tulleet jäädäkseen? Eivät, mutta ilmiö on. Muutamassa vuodessa Islanti on noussut maailman rankingissa sijalta 131 sijalle 22. Kaikkialla puhutaan nyt Islannin ihmeestä. Aiheesta kirjoitetaan kritiikittä – usein epäonnistuen sekä analyysissä että kopiointiyrityksissä.
Kaiken suitsutuksen keskellä Islannin jalkapalloliiton urheiluvastaavat toteavat, ettei Islanti todennäköisesti edes selviä seuraaviin pariin arvokisoihin. Altavastaajista harvoin tulee pysyvästi menestyviä.
Siltikin. Islanti ja Leicester ovat parasta mitä jalkapallolle olisi voinut käydä. Kaikkea ei voi vain ostaa, vaan pientenkin unelmat ovat saaneet uutta liekkiä. Esimerkin voima on vahva. Kun päättäväinen toivo on herännyt, sitä on vaikea sammuttaa.
Huh-tuuletus sille.