Anna-Leena Härkönen: Autoilija, varo sikatolppaa!

Minulta kysyttiin jokin aika sitten, olenko huolissani siitä, etteivät nuoret pojat enää lue. Suurempi ongelma heille on minusta se, että he eivät osaa enää kirjoittaa työhakemuksia.
Saattaa kuulostaa kyyniseltä, mutta totuus on se, etten voi tehdä asialle mitään. Paitsi kirjoittaa lisää kirjoja. Sitä paitsi kirjoja välttelevät muutkin kuin nuoret pojat.
En minäkään itke kaikkien vanhojen sananlaskujen perään, mutta tuntuu surulliselta, kun ei osata enää kirjoittaa suomea. Jos seuraa netin keskustelupalstoja, tulee vain paha mieli. Ensinnäkin siitä aggressiivisuudesta, joka siellä rönsyää, ja toiseksi siitä, että ihmiset eivät osaa enää alkeellistakaan kielioppia. Vaikka joku kirjoittaisi asiaa, hänestä saa imbesillin kuvan, jos jokainen yhdyssana on väärin.

Tutkimusten mukaan nuorten kyky ymmärtää esimerkiksi kielikuvia on rapistunut hälyttävästi. Painostaminen ja pelikiellot eivät auta.
Tuntuisi absurdilta määrätä, että nyt luet tunnin Kalevalaa, ja sen jälkeen saat jatkaa omaa elämääsi. Olen kokeillut oman poikani kanssa houkutustaktiikkaa jättämällä mielestäni kiinnostavia kirjoja hänen huoneeseensa. Ne ovat jääneet lukematta.
– Olen tätä asiaa vastassa, kirjoitti poika kouluaineessaan.
– Noin ei oikeastaan sanota, kerroin hänelle. – Pitää kirjottaa että ”olen tätä asiaa vastaan”.
– Aha.
Toisaalta, miksei voi kirjoittaa noinkin? Kielihän elää koko ajan, ja kadonneiden ilmaisujen tilalle syntyy uusia.

Silti surettaa. Suomessa on paljon ihania murteita. Toivottavasti ne eivät tulevaisuudessa köyhdy. Murretta puhuvat lehtimyyjät saavat kuulemma myytyä tilauksia enemmän kuin muut. En ihmettele. Jos olen itse tilaamassa matkaa puhelinmyynnistä, letkeää savoa vääntävä täti saa minut takuuvarmasti lyömään kaupat lukkoon.

Sosiaalista mediaa voi syyttää paljosta. Viriketulva vaikeuttaa keskittymistä kirjoihin. Netti on kirjoille kova kilpailija, ja kustantajilla on kova huoli. Perehtynyttä kritiikkiä julkaistaan yhä harvemmasta teoksesta. Kirjailijat kokevat ammattinsa uhatuksi.
Ja jos lukemista ei aloita ajoissa, se käy ajan mittaan yhä vaikeammaksi. Tosin minulla on työttömäksi jäänyt ystävä, joka iloitsee muitten murheitten keskellä siitä, että on löytänyt ensimmäisen kerran elämässään kirjat, kun hänellä on nyt aikaa.
Minäkin iloitsen siitä.

Lukeminen ei kuitenkaan ole kaikkien juttu. Minullakin on ystäviä, jotka eivät paljon lue kirjoja. Siitä huolimatta heidän puheensa kuulostaa verbaaliselta ilotulitukselta.
– Mä oon naamallisesti luhistunu! eräs huusi katsoessaan peiliin.
Toinen sanoo valokuvia ”kuviloiksi”. Entä mitä tarkoittaa ilmaisu ”yhtäkkinen kissa”? Arvaamatonta kissaa, tietenkin.
Kyllä vanhatkin osaavat uudistaa kieltä.
Pikkuserkkuni istui pelkääjän paikalla, kun he etsivät miehen kanssa parkkihallista vapaata paikkaa. Eteen tuli betoniporsas.
– Varo Tuomo, tuossa on sikatoloppa! pikkuserkkuni rääkäisi.
– Mulla on perseselelkä kipiänä, hän kertoi kerran minulle.
– Tarkotat varmaan häntäluuta?
– Joo, se se oli.
Siskonsa polttareihin hän aikoo kuulemma pukeutua kuin Jänis Japlin.