Anna-Leena Härkönen: Kumman kaa?

Matkahullut voi jakaa kahteen ryhmään: Pariisi-ihmisiin ja Rooma- ihmisiin. Molemmat tyypit puolustavat lempikaupunkiaan verissä päin.
Minä kuulun ensimmäiseen ryhmään.

Olen käynyt Pariisissa kymmeniä kertoja, Roomassa kuusi kertaa. Ensin olin haltioitunut, mutta kun kävin Roomassa pari vuotta sitten, huomasin että lomafiiliksen sijaan tuli stressi. Olen liian vanha Ikuiseen kaupunkiin. Roomassa pitää pelätä pienilläkin kujilla, että joutuu Vespan liiskaamaksi. Samanlainen kaaoshan siellä oli jo antiikin aikana.
Toki rauhallisia ja kauniita aukioita löytyy kuten Campo dei Fiori, jos selviää hengissä sinne asti. Ja Colosseum tekee aina vaikutuksen. Mutta Pariisissa voi nähdä Marie Antoinetten sellin.
Ja sielläkin on antiikinaikaisia raunioita.
Näitä kahta kaupunkia ei oikeastaan voi verrata keskenään. Siinä missä Rooma on mahtipontinen vanha herra, Pariisi on huikentelevainen sisarenpoika. Rooma vie energiaa, Pariisi antaa sitä.
Pakolliset nähtävyydet olen käynyt läpi molemmissa kaupungeissa.
Ilmaisu ”pakolliset nähtävyydet” on tosin aina saanut niskakarvani pystyyn. Millä perusteella nähtävyys muuttuu pakolliseksi? Ja kuka voi pakottaa aikuista ihmistä mihinkään? Mikä vapauden tunne tulee, kun päättää, ettei jonotakaan tuntitolkulla Pietarinkirkkoon vaan painuu jätskille!

Palasin Pariisista muutama viikko sitten. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, ja yksi syy oli terrori-iskut. Sitten kuitenkin järkeilin, että ihminen voi räjähtää kappaleiksi missä päin maailmaa tahansa, ja varasin matkan.
Entä näkyikö terroriuhka paikan päällä? Jossain määrin. Laukkuni tarkastettiin kolme kertaa ostoksille mennessä, ja Louvren liepeillä päivysti pyssymiehiä. Välillä tilanteen unohti totaalisesti. Pariisin hehkua ei himmennä mikään.
Sitä paitsi pariisilaisten tylyys on myytti. He palvelevat hyvin, jos sanoo ”bonjour” mennessään ja ”merci” lähtiessään pois. Tämä riittää.
Roomassa pitää tietää minne mennä. Pariisissa ei tarvitse tietää mitään. Kaikki kiinnostavat ravintolat tulevat kulkiessa vastaan.
Ranskalaisen keittiön lisäksi on kreikkalaista, intialaista, vietnamilaista, japanilaista ja niin edelleen.Roomassa on lähinnä italialaista ruokaa, johon kyllästyn pian.

Viimeisenä iltana Pariisissa päätin, että nyt pitää saada kinkkujuustokreppejä, mutta eksyinkin iranilaiseen ravintolaan. Ruoka oli taivaallista: pinaattijogurttivaahtoa pitaleivän kanssa ja kanavarras mantelirusinakastikkeessa.
Roomassa ei myöskään ole samanlaista kahvilakulttuuria kuin Pariisissa.
– Mistä päin olet? vilkkusilmäinen tarjoilija kysyi, kun tilasin Montparnassella maitokahvin.
– Suomesta, vastasin.
– Suomi on kaunis maa ja siellä on mukavia ihmisiä!
– Kiitos. (En usko hänen käyneen täällä koskaan.)
– Milloin lähdet pois?
– Huomenna.
– Se on kyllä väärin!
Kun olin maksanut laskun, tarjoilija huikkasi tiskiltä:
”Au revoir, princess!”
Että ne pirulaiset osaavat.

Mutta Roomakin alkoi taas poltella, kun luin Viivi Luikin kirjan Varjoteatteri, jossa kuvataan Roomaa lumoavasti. Sitä paitsi minulla on yhä käymättä etruskimuseo ja katakombit. Ehkä olen taas jonain päivänä Roomaan juuri sopivan ikäinen.