Anna-Leena Härkönen: Pottuja perkele!

Vitsien kuunteleminen on kiusallista. Toisinaan jo vitsin alussa huomaa, että sen on kuullut aikaisemmin. Vitsin kertoja on kuitenkin vauhdissa, eikä tunnelmaa voi pilata sanomalla, että ”joo, mä olen kuullu ton”. Täytyy vain kuunnella kärsivällisesti vitsi loppuun ja räjähtää huippukohdassa uskottavaan nauruun.
Vielä pahempaa on se, jos sekä vitsi että sen kertoja ovat samoja. Ei siihenkään voi mennä muistuttamaan, että ”joo, sä kerroit ton ku edellisen kerran nähtiin”. Siinä nolaisi kaverin pahan kerran.

Pahinta on se, jos suuressa porukassa kerrotaan vitsi, jonka kaikki muut ymmärtävät mutta sinä et. Vaihtoehto yksi: naura taas täyttä kurkkua muitten mukana ja toivo, ettei kukaan huomaa.
Vaihtoehto kaksi: ole rehellinen ja sano suoraan, ettet ymmärtänyt vitsiä. Siinä on tosin se riski, että fiilis lässähtää, kun muut joutuvat selittämään sinulle vitsin pointin. Lisäksi saat idiootin leiman otsaan.
Vitsit ovat harvoin todella hyviä. Useimmiten sitä nauraa puoliksi kohteliaisuudesta. Sen takia jäykistyn aina, kun joku seurueessa kysyy: ”Ootteko kuulleet muuten tätä…”
Parasta komiikkaa on tilannekomiikka. Kun on tutun ja rakkaan ihmisen seurassa, mikä tahansa typeryys voi naurattaa. Minä saatan nauraa vaikkapa jollekin ystävän ilmeelle vuosikausia. Tilannekomiikkaa on vaikea välittää niille, jotka eivät olleet paikalla, eivätkä tunne tilanteessa olleita ihmisiä.
Mutta haluan yrittää. Jos nämä jutut aukeavat edes yhdelle lukijalle, olen tyytyväinen.

Ystävättäreni miehen älypuhelimessa on toiminto nimeltä autocorrect.
Jos lähetät tekstiviestiä ja kirjoitat pari ensimmäistä kirjainta, puhelin tarjoaa sinulle heti mahdollisia vaihtoehtoja ja täydentää sanan puolestasi.
Joskus ehdotukset menevät täysin pieleen. Mies lähetti ystävättärelleni viestin, jossa kertoi kotona kaiken sujuneen hyvin. ”Ollaan syöty lohta ja pittuja”, luki viestin lopussa. Ulvoimme naurusta. Pian kilahti uusi viesti, jossa mies yritti korjata virhettä. ”Pittuja siis”, viestissä luki. Jatkoimme nauramista.
Lopuksi tuli viimeinen, turhautunut viesti. ”POTTUJA PERKELE!” Sen jälkeen lähes kuolimme nauruun.
Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten. Nauramme sille yhä. Kun jompi kumpi meistä on alamaissa, sanomme ”pottuja perkele”, ja saamme toisen piristymään. Sinä päivänä, kun se ei enää jompaa kumpaa naurata, ovat asiat todella huonosti.

Vietin kerran saman pariskunnan kanssa joulun Kanarialla, Los Christianoksessa. Se on pieni kylä Playa de las Americasin kyljessä.
Pottumies oli lähdössä yksin liikenteeseen. Ystävättäreni on kieltenopettaja ja joutuu helposti matkoilla auttajan rooliin. Nyt tuli kuitenkin rimanalitus.
– Sanonko mää taksikuskille että ”Playa de las Americas” vai ”Plaia de las Americas”, mies kysyi.
– No mitä väliä sillä on? ystävättäreni hermostui. – Luuletsä, ettei taksikuski tajua mitä sä tarkotat? Sä oot menossa kolmen kilometrin päähän!
– Ei voi luottaa, mies vastasi. – Kuule kerranki isän kanssa Kyproksella…
– Turpa kiinni!
Tämä on minusta hillitöntä monestakin syystä. Suurin on se, että ystävättäreni on maailman kiltein ihminen. Noin raju reaktio ei yleensä kuulu hänen repertuaariinsa.
Mutta joskus kaikilla palaa pinna, ja joillakin se palaa Kanariansaarilla.

En muuten ollut paikalla, kun edellinen dialogi käytiin. Se kerrottiin minulle.
Olen nauranut sille kaksitoista vuotta.