Anu Koivunen: Hälytysten aika

Uutishälytykset seuraavat toisiaan. Puhelin piippaa tasaiseen tahtiin ja kertoo, minkä uuden presidentillisen määräyksen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on antanut.
Vetäytyminen vapaakauppasopimuksesta, muuri Meksikon rajalle, rahoituksen leikkaaminen kehitysyhteistyöjärjestöiltä, porttikielto syyrialaispakolaisille, uskontotestit pakolaisille ja väliaikainen viisumikielto seitsemän muslimimaan asukkaille.
Näiden lisäksi puhdistukset sekä ulkoministeriön johdossa että kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja osavaltioiden ja kaupunkien uhkailua. Trumpin hallinto on myös julistanut sodan mediaa vastaan ja hämmentää julkista keskustelua ”vaihtoehtoisilla faktoillaan”.

Liki jokainen uutinen kertoo presidentistä ja hallinnosta, joka haluaa uhmata Yhdysvaltain perustuslakia ja rikkoa kansainvälisiä sopimuksia. Yhteistyön politiikka on Trumpin myötä kääntynyt epäluulon politiikaksi, kuten Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski asian tiivisti. Vihan lietsonta ja voimankäyttö korostuvat sekä sisä- että ulkopoliittisissa avauksissa.

Kuinka huolissaan pitäisi olla, kysyi tunnettu amerikkalaisprofessori Ronald F. Inglehart aiheellisesti jo viime kesänä Journal of Democracy -lehdessä. Trumpin varjo oli läsnä, vaikka hän kommentoi tutkimustuloksia, joiden mukaan kyynisyys ja epäluulo kansanvaltaa kohtaan on kahden viime vuosikymmenen aikana kasvanut niin Pohjois-Amerikassa kuin Länsi-Euroopassa.
Luottamus poliittisiin instituutioihin, kuten parlamentteihin, on laskenut, ja kansalaiset uskovat yhä vähemmän mahdollisuuksiinsa vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan. Erityisesti vuoden 1980 jälkeen syntyneille ”milleniaaleille” demokraattiset arvot eivät ole samalla tavalla pyhiä kuin vanhemmille sukupolville. Epädemokraattiset vallankäytön muodot – ”vahvat johtajat” ja jopa sotilashallinto – saavat kasvavaa kannatusta.
Tutkijat Roberto Stefan Foa ja Yascha Mounck kysyvätkin, olemmeko turtuneet uskomaan demokratioiden vakauteen yhtä hartaasti kuin aikanaan kylmän sodan maailmanjärjestykseen. Sen turruttamina ani harva näki kommunististen hallintojen murtumisen sisältä päin.
Kysymys on tärkeä, sillä Euroopassa ja muualla on liuta ”vahvoja johtajia”, jotka haluavat kaksin Trumpin kanssa samaan pöytään. Näkyvissä on tulevaisuus, jossa sekä Putinin Venäjä että Trumpin Yhdysvallat harjoittavat hajota ja hallitse -politiikkaa. Huoli toisen maailmansodan jälkeen sitkeällä työllä rakennettujen ja ylläpidettyjen järjestelmien rapautumisesta on akuutti.

Suomessa viimeisin eduskuntavaalitutkimus osoitti, että vain noin kolmasosa suomalaisista kokee ymmärtävänsä politiikkaa tai voivansa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Iäkkäämmät ja koulutetummat äänestävät innokkaammin kuin nuoret ja peruskoulun käyneet.
Tässä mielenmaisemassa kaikki laiska puhe politiikan rikkinäisyydestä ja ”vahvan johtajuuden” tarpeesta on silkkaa myrkkyä. Samoin kaikki liikenneverkkoesityksen kaltaiset ulostulot ja väittämät, että reformien epäonnistuminen johtuu järjestelmästä eikä huonosta valmistelusta ja puutteellisesta demokratian tajusta.
Kuten Yhdysvalloissa, myös Suomessa on meidän kansalaisten ja poliitikkojen vastuulla tajuta, että nyt on demokratian pelisääntöjen puolustamisen aika. Trump pystyy aikaansaamaan paljon vahinkoa presidentillisillä määräyksillään, mutta onneksi ne joutuvat kongressin ja oikeuslaitoksen punnittaviksi. Siellä on edelleen valta tehdä tekoja, jotka rakentavat eivätkä hajota. ●