Anu Koivunen: Historiaa on se mikä sattuu

Sanotaan että kestää neljä sukupolvea ennen kuin sota lähtee perheestä.” Tukholman kaupunginteatterin johtaja Anna Takasen toteamus tv-ohjelmassa (Yle Fem 28.10.) jää mieleen. Hän puhuu omasta historiastaan: isästään, joka lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin ja oli 17 vuotta erossa perheestään ja jonka elämänmittainen trauma on edelleen läsnä 60-luvulla syntyneen tyttären elämässä ja Suomi-suhteessa.

Takanen ohjasi perhetarinastaan näytelmän Fosterlandet/Isänmaa, jota esitettiin 2015–2016 Göteborgin ja Tukholman kaupunginteattereissa ja Helsingin Svenska Teaternissa. Suomessa esitykseen kokoontui joukko entisiä sotalapsia, jotka hätkähdyttivät istumalla katsomossa sodanaikaiset valkoiset nimilaput kaulassaan. Olemme edelleen täällä, he viestivät.

Sotalasten tarina muistuttaa siitä, että – amerikkalaisen kirjallisuudentutkija Fredric Jamesonin sanoin – historiaa on se mikä sattuu. Historia ei tyhjene kertomuksiin sodista, sankareista, uhreista ja selviytymisestä, vaan se on myös sitä, mikä hankaa ja hiertää, on vaikea pukea sanoiksi ja taipuu kertomuksiksi ehkä vasta vuosikymmenten päästä.
Takanen kertoo pohtineensa, oliko todella tarpeen lähettää 70 000 lasta Suomesta Ruotsiin. ”Nykyään kukaan ei antaisi jonkun vain hakea lasta asemalta”, hän toteaa. Euroopan elintaso ja lasten oikeudet ovatkin nykyään aivan eri tasolla kuin toisen maailmansodan jälkeen, mutta tänäkin päivänä sodat laittavat lapset liikkeelle.
Unicefin tuoreen tilaston (1.11.2016) mukaan kolmannes kaikista turvapaikanhakijoista on lapsia. Tammikuusta 2015 syyskuuhun 2016 kaikkiaan 664 520 alaikäistä lasta haki turvapaikkaa Euroopasta. Puolet heistä Saksasta, 75 635 Ruotsista, 52 760 Unkarista, 46 150 Itävallasta ja
8 825 Suomesta. Neljännes heistä on liikkeellä yksin.

Me eurooppalaiset yritämme eri tavoin vältellä kysymystä siitä, mitä heille tapahtuu. Emme halua ajatella, että Europol arvioi alkuvuonna ainakin 10 000 lapsen kadonneen. Että alaikäiset ovat ihmiskaupan, seksityön ja orjatyön riistaa. He työskentelevät rakennuksilla ja pelloilla. He poimivat keväällä parsamme Saksassa, kesällä tomaattimme Italiassa ja syksyllä viinirypäleemme Espanjassa.
Kauniaisissa ”perusgranilaisiksi” itseään kutsuvat yksityishenkilöt vastustavat Helsingin Diakonissalaitoksen ryhmäperhekotia, koska talo on protestoijien mukaan liian tasokas pakolaislapsille. Yhdeksän oleskeluluvan saanutta pakolaislasta saa jotkut vauraan kunnan asukkaat uhkailemaan poismuutolla (svenska.yle.fi 4.11.).
Syyskuussa 653 ilmajokelaista halusi kunnallisen kansanäänestyksen suunnitelmista perustaa parinkymmenen turvapaikanhakijanuoren asumisyksikkö. Kansanäänestystä ei järjestetä, mutta myös asumisyksiköstä luovuttiin. Ilmajoella opiskelevat nuoret kuljetetaan jatkossakin päivittäin Seinäjoelta edestakaisin (yle.fi 27.9.2016).

Näissä keskusteluissa tehdään historiaa. Ne jättävät jälkiä itseen, naapurustoon, kuntaan ja tietysti pakolaislapsiin. Maahanmuuttovirasto on syyskuun 2016 loppuun mennessä myöntänyt oleskeluluvan 971 yksintulleelle.
Kjell Westö muistuttaa Fosterlandet-näytelmän käsiohjelmassa, että niin kauan kuin sotalapset ovat keskuudessamme, suomalaisille on tarjolla ensi käden tietoa siitä, miltä tuntuu kun riuhtaistaan irti, kun ei tiedä minne viedään ja kun ei tiedä, kohtaako hyvyyttä, välinpitämättömyyttä tai suoranaista pahuutta.
Kokonaan toinen asia on, kuuntelemmeko lapsia, entisiä tai nykyisiä.