Anu Koivunen: Kaikenlaiset kuiskuttelijat

Britannian kansanäänestys EU-erosta ja Donald Trumpin presidenttikampanja ovat ruokkineet käsitystä, että olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen aikaan. Maassa kuin maassa populistien kampanjat rakentuvat tunnepohjaisille uskomuksille ja väittämille, joita faktojen ei anneta pilata.
Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkesson esitteli kesällä toimenpide-ehdotuksia levottomiksi kuvaamiensa lähiöiden rauhoittamiseksi. ”Tämä on ikävä kyllä todellisuus, jossa monet maassamme tänään elävät”, hän sanoi esitellen kuvaa palavista autoista. Kun kävi ilmi, että kuva on peräisin Intiassa tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta, selitykseksi saatiin, että se voisi esittää Ruotsia. Suomessa totuuden jälkeisen politiikan on tiivistänyt perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo (IS 2.8.2015): ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Samassa hengessä tuntuu olevan liikkeellä myös entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, joka Ylen haastattelussa (7.9.) väitti ”tietyn tyyppisten turvapaikanhakijoiden” alkaneen järjestäytyä vastaanottokeskuksissa. Hän otti käyttöön salaliittoargumentin väittäessään, että viranomaiset tietävät ilmiön mutta vaikenevat siitä. Perusteluina Paatero viittasi yleisesti julkisuudessa olleisiin tietoihin.
Kuten Paateron keväinen kirjoitus Poliisiammattikorkeakoulun verkkosivuilla (4.3.) kertoo, hän politikoi tunneasioilla: ”On aivan luonnollista, että ihmisten turvallisuudentunne on heikentynyt. Tätä tutkimuksinkin todettua tosiasiaa ei voi kumota faktaluvuilla ja idealistisilla ajatuksilla.” Eli lähteitä vahvoille väittämille järjestäytymisestä tai salailusta ei kannata etsiäkään, koska tunne uhasta on tosiasia.
Kylmän sodan ja suomettumisen ajan kasvatille väitteet, että ennen oli paremmin ja totuus politiikan ja julkisen keskustelun johtotähti, tuntuvat naiiveilta. Kysymys siitä, mikä on totta ja mikä ei, on tietysti olennainen, mutta politiikassa ei koskaan ole kyse vain tiedoista ja faktoista, vaan aina myös arvoista, ideologioista ja toisenlaisen, halutun tulevaisuuden tuottamisesta. Se poliitikko, joka muuta väittää, puhuu ns. muunneltua totuutta. Tarina, ei faktat, määrää sen, mikä saa julkisuudessa tilaa, ja julkisen keskustelun osallistujista ja äänenpainoista voi päätellä, mitkä totuudet ovat erityisen ladattuja.

Ulkopoliittisen instituutin elokuussa julkaisema Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla -raportti sai moitteet keskustan kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilalta (Savon Sanomat 30.8.). Raportti ei kuulemma ”edistä Suomen ja Venäjän välisten suhteiden suotuisaa kehitystä”. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen (HS 8.9.) mukaan selvityksessä ”on pelottelua, jota ei voida pitää perusteltuna”, ja Erkki Tuomioja (blogi 11.9.) löysi siitä ”lööppipelottelun tasoisia kohtia”. Myös UPI:n neuvottelukunnan puheenjohtaja Susanna Huovinen (Demokraatti 9.9.) haluaa keskustella ”raportin sävystä ja tyylistä”.
Siinä missä hämmentäminen ja kuiskuttelu maahanmuuttoa ja turvapaikkapolitiikkaa koskevassa keskustelussa näyttää varsin sallitulta ja vastuulliset poliitikot piiloutuvat joko viranomaisten tai niukkojen lausuntojen taakse, Venäjä-suhteet on teema, joka saa nimekkäät poliitikot tulemaan julkisuuteen – sekä kamppailemaan totuudesta että esittämään näkemyksiä siitä, miten asiasta ei pitäisi keskustella.
Muistiin merkitään, että loppukesän 2016 aikana suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun tekivät paluun paitsi myllykirje myös ns. yleiset syyt. ●