Anu Koivunen: Poikkeustila on uusi normaali
Nyt opimme, miten keskeisiä kansainvälisiä periaatteita, kuten ihmisoikeussopimuksia, rikotaan. Avainsana on kollektiivinen itsepetos. Kaikki osalliset tietävät hyvin, mitä tapahtuu, mutta väittävät julkisuudessa ihan muuta.
Maaliskuun 20. päivänä voimaan astunut Euroopan unionin ja Turkin sopimus pakolais- ja siirtolaiskysymyksen ratkaisemiseksi on tästä havainnollinen esimerkki.
Pääministeri Juha Sipilän sanoin sopimuksella ”hillitään järjestäytymätöntä muuttoliikettä ja luodaan kansainvälistä suojelua tarvitseville pakolaisille inhimillisemmät olosuhteet”. Kuulostaa hyvältä, kuten myös ihmissalakuljetuksen suitsiminen.
Niin Sipilä kuin muutkin EU-johtajat kertoivat lisäksi sopimuksen noudattavan EU:n ja kansainvälisen oikeuden periaatteita niin, että turvapaikanhakijat saavat yksilöllisen käsittelyn.
Vuonna 1951 toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa solmittu kansainvälinen Geneven pakolaissopimus sekä turvapaikkamenettelyä ja suojelua koskevat EU-direktiivit edellyttävät juuri suojelun tarpeen yksilöllistä käsittelyä ja valitusmahdollisuutta.
Sopimuksen julkisivu on kuitenkin klassinen kulissi.
Sopimuksen mukaan Turkista Kreikkaan ilman asianmukaisia matkustusasiakirjoja tulevat palautetaan Turkkiin.
EU siis määrittelee Turkin turvalliseksi maaksi, vaikka se on hyväksynyt Geneven pakolaissopimuksen vain rajallisesti ja maan ihmisoikeustilanne on ongelmallinen.
Toisekseen, vaikka turvapaikkahakemukset luvataan käsitellä yksilöllisesti, nopeutetulla menettelyllä, Kreikassa ei ole oikeusvarmaa organisaatiota turvapaikkakäsittelyn ja valitusoikeuden toteuttamiseen.
Kolmanneksi sopimuksen ytimessä on mekanismi, jonka mukaan EU lupaa vastaanottaa jokaista palautettua syyrialaista kohti yhden syyrialaisen kiintiöpakolaisen Turkin leireiltä. Paitsi että monet EU-maat kieltäytyvät vastaanottamasta kiintiöpakolaisia, mekanismi tarkoittaa, kuten Amnestyn oikeudellinen asiantuntija Helsingin Sanomissa (17.3.) totesi, että ”jokainen syyrialaiselle pakolaiselle tarjottava uudelleensijoituspaikka olisi riippuvainen toisen syyrialaisen hengenvaarallisesta matkasta meren yli Kreikkaan”.
Sopimuksen neljäs ongelma on se, että se jättää täysin vaille huomiota Eritreasta, Somaliasta, Afganistanista, Irakista tai muista maista tulevat siirtolaiset ja pakolaiset.
Valtiopäivien avajaisissa helmikuun alussa presidentti Sauli Niinistö lausui, että ”jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.”
Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi (Ykkösaamu 5.2.) kommentoi tätä toteamalla, että sopimusoikeudessa on selvät kriteerit sille, milloin sopimuksista kiinnipitäminen on käynyt osapuolille mahdottomaksi. Se, että mielipide sopimuksesta on muuttunut – se, että Euroopan muukalaisvastainen mieliala on kasvanut – ei kuitenkaan käy purkuperusteesta.
Turkin kanssa tehdyn sopimuksen ongelmat tiedetään, mutta EU päättää kollektiivisesti olla välittämättä. Vakuutetaan, että rikkomus on tilapäinen ja poikkeustilanteen sanelema ja Eurooppa tarvitsee vain hengähdystauon.
Mutta kriisit, hädät ja muuttovirrat eivät pysähdy. Sillä aikaa, kun katsomme toisaalle ja teeskentelemme – tai toivomme – ettei mitään peruuttamatonta tapahdu, poikkeustilasta on voinut tulla uusi normaali.