Eve Hietamies: “Se päivä, kun tulin sisään, ja seinätön vessa oli saanut seinät”

Parikymmentä vuotta sitten rakastuin puuhapeteen ja muutin tämän luo vuodeksi Englantiin. Mies haki lentokentältä ja oli ajomatkan aikana kumman vaisu. Kotitalonsa ulko-ovella hän lopulta sanoi, että on yksi ongelma.
Talossa ei ollut enää keittiötä. Mies oli jäänyt työttömäksi ja päättänyt tehdä remontin, mutta saanutkin kesken kaiken uuden työpaikan.
Seisoin matkalaukkuineni ovella ja tuijotin tyhjää huonetta, jossa oli pelkät harmaat betoniseinät. Lattialla oli vesiämpäri, mikro ja retkikeitin.
Mies kysyi vaisuna, että pärjäätkö.
– Pärjään, minä vastasin ja pärjäsin loistavasti.

Siihen aikaan Suomessa ei myyty vielä intialaisia ruokia, joten muutaman kuukauden elin ilosta hihkuen intialaisilla mikroaterioilla. Sitten mies rakensi keittiön.
Neljä vuotta myöhemmin menimme naimisiin.
Neljäntoista avioliittovuoden aikana olen tottunut remontteihin. Normaalia muuttoa ei ole olemassakaan, sillä jokaisen uuden kodin puuhapete repii ensin palasiksi ja rakentaa sitten kaiken uusiksi.

Kolmisen vuotta sitten unelma toteutui: ostimme omakotitalon. Ensimmäisenä puuhapete kaatoi seitsemän seinää ja muutti keittiön paikan toiseen huoneeseen. Valitettavasti seinien poiston yhteydessä myös yläkerran vessa menetti seinänsä. Kun astui ulko-ovesta sisälle, silmään pisti eteisen kulmassa lavuaari, pönttö ja kaksi patteria. Uusille vieraille piti erikseen mainita, että alakerrassa on seinällinen vessa.
Koska puuhapete työskentelee pitkiä aikoja Atlantin toisella puolella, remontti on nitkahdellut eteenpäin. Kahden vuoden odotuksen jälkeen sain keväällä keittiöön valot!
Talo on ihan asuttava, jos ei katsele pintoja: olohuoneen seinien harmaita kipsilevyjä tai betonilattiaa, jossa seinienpoiston jälkeiset kuilut on korjattu laudankappaleilla (ettei astu reikään ja taita nilkkaansa).
Eipä toisaalta ole tarvinnut stressata koirien mutaisia tassunjälkiä. Eikä minua ole häirinnyt sekään, että olohuoneen katosta sojotti monta vuotta pätkä edellisen keittiön hormia.

Voitte siis kuvitella, mikä olo oli, kun mies aloitti veljensä kanssa tehoremontin pari viikkoa sitten. Se päivä, kun tulin sisään, ja seinätön vessa oli saanut seinät. Kun kaikki harmaus oli maalattu valkoisella pohjamaalilla. Kun pojat kantoivat laminaattilaatikoita pakettiautosta sisään ja kun eräänä päivänä tulevaan makuuhuoneeseen oli ilmestynyt tuleva makuuhuone plus vaatehuone.
Päivä päivältä ulkoportaiden vieressä oleva roinakasa kasvaa, ja koirat ovat harmaita pölystä. Kintut ovat täynnä mustelmia, koska lyön itseäni koko ajan milloin mihinkin lattialla olevaan laattaleikkuriin tai betoniporaan. Mutta menkööt.

Minua ei häiritse pöly, meteli tai se, että kaikki tavarat ovat pahvilaatikoissa. Voin hyvin istua lattialla siihen asti, kun huonekalut kannetaan sisälle.
Kyse on vain sopeutumisesta. Esimerkiksi tänä aamuna tajusin, ettei meillä ole remontin takia yhtään peiliä, jonka edessä voisi föönata hiuksensa. Joten föönasin hiukseni keittiön lattialla ja peilasin naamaani mikroaaltouunin lasiovesta. Hyvin onnistui.