Irtipäästämisen taito

Kävin poikani lukion ensimmäisessä vanhempainillassa. Meille esiteltiin seikkaperäisesti, kuinka monta kurssia nuoren pitää käydä voidakseen päästä ylioppilaaksi.
Putosin melko varhaisessa vaiheessa kärryiltä, mutta huojennuin, kun opinto-ohjaaja sanoi, että ”älkää te välittäkö jollette ymmärrä, me pidetään näistä huolta opiskelijoiden kanssa”. Kiitos.

Suunnilleen näillä main eräs äiti nosti kätensä kysyäkseen, otetaanko vanhempiin yhteyttä, jos opiskelijan opinnot laahaavat. ”Ei,” vastasi opinto-ohjaaja, ”me otamme yhteyttä opiskelijaan. Käymme hänen kanssaan läpi mahdolliset ongelmat.”
Äiti hiljeni. Minua nauratti, ymmärsin tilanteen täysin. Me olimme kaikki nyt ensimmäistä kertaa opiskelijan vanhempia. Meidän pikku palleromme olivat itse valinneet jatkavansa opintojaan lukiossa.
Vielä puoli vuotta sitten olimme olleet peruskoululaisen vanhempia, aina komentamassa lukemaan kokeisiin ja kyttäämässä Wilmasta, onko tunnilla oltu aktiivisia. Nyt se oli ohi. Vastuu oli siirtynyt jälkipolville itselleen. Oli irtipäästämisen aika.

Radiossa vieraanani käväisi Jarkko Stenius, joka on kirjoittanut elämästään kirjan Nyrkkisankari. Mies oli jo pikkupoikana päättänyt, että tappelee läpi elämänsä, eikä näytä tunteitaan, koska se on nössöjen hommaa.
Hän harjoitti kamppailulajeja 20 vuotta ja siinä sivussa tutustui jopa muukalaislegioonaan. Siellä ei tunteita tarvita.
Vapaa-ajalla mies juopotteli ja saattoi mukiloida jonkun väärin sanoneen.
Sitten eräs neuvokas lääkäri kyseli, että kun olet jo tehnyt kaikkea rohkeutta vaativaa, niin uskallatko tehdä vielä yhden. Mene buddhalaiseen temppeliin opiskelemaan meditaatiota.
Yllytyshulluna ja totaalisen periksiantamattomana miehenä hän otti haasteen vastaan. Ja palasi siltä reissulta toisena miehenä. Hän oli päästänyt irti vihasta. Hänen ei enää tarvinnut hakata ketään peittääkseen sisällä kalvavaa vihaa. Hän oli vapaa tuntemaan mitä halusi.

Oikeassa oleminen on aivan hirveä taakka. Muistan Jari Sarasvuon joskus kysyneen, että haluatko olla onnellinen vai oikeassa. Jari on sanonut paljon muutakin, mutta tuo oli hyvä lause. Kannattaako oikeassa oleminen jopa siihen mittakaavaan asti, että palkintona voi sanoa ”mitä minä sanoin”? Onko se oikeasti niin palkitsevaa?
Oikein tomerat oikeassaolijat vertaavat itseään merkkihenkilöihin, kuten vaikkapa Steve Jobsiin.
Antoiko Steve periksi, vaikka kaikki vastustivat? Ei antanut. Niinpä, mutta kuinka hyvä esimerkki Steve Jobs on onnellisesta ihmisestä? Hän loi Applen, mutta kuoli syöpään ennen aikojaan, vaikka omisti kaikki maailman rahat. Hän ajautui erilleen perheestään, koska antoi kaiken aikansa ja energiansa näkemykselleen.

Jos Steve Jobs saisi nyt valita, luulen, että hän päästäisi vähän irti unelmastaan ja hengaisi pikkuisen enemmän rakkaidensa kanssa.

Katja Ståhl