Johanna Korhonen: Häpeä lähti liikkeelle

Vuoret liikkuvat. Suomessa on meneillään häpeän siirto. Häpeä on monessa asiassa vihdoin siirtymässä niille, joille se kuuluu.
Vuosikymmeniä häpeä seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä, perheväkivallasta ja syrjinnän kohteeksi joutumisesta on kuulunut uhreille. Nyt sitä ollaan siirtämässä tekijöille.

Koko läntistä kulttuuripiiriä jo puoli vuotta ravistellut metoo-keskustelu on ollut mahdollinen vain, koska häpeä on alkanut liikkua oikeaan suuntaan. Myös rasismin ja muun syrjinnän kohteet ovat alkaneet puhua, ja perheväkivallan uhreista yhä useampi tekee rikosilmoituksen.
Olen vuosia ihmetellyt, miksi häpeää kantaa uhri eikä tekijä. Nyt ounastelen, että syyt liittyvät ihmisen eli homo sapiens -otuksen lajityypilliseen laumakäyttäytymiseen. Väärintekijä on tyypillisesti uhriaan vahvempi fyysisesti tai taloudellisesti, tai hänen statuksensa laumassa on korkeampi. Uhri pelkää, että jos hän häpäisee tekijän, hän joutuu itse laumasta ulos.
Tämä on toki edelleen mahdollista, mutta ero aikaisempaan on se, että nykyään yhä useampi uhri kuulee myös toisista uhreista. Kiitos tästä kuuluu internetille ja medialle. Uhrien yhteenlaskettu ääni on niin voimakas, että sitä uskaltaa jo käyttää.

Häpeän siirto ei ole helppoa, koska ne, joille häpeä kuuluu, eivät tavallisesti koskaan halua ottaa sitä kannettavakseen.
Kerran ennen erään luottamuselimen kokousta sain puhelimeeni törkyviestin toiselta kokoukseen tulijalta. Kokouksessa päätin puheenvuoroni aluksi lukea viestin ääneen ja kertoa myös, keneltä olen sen saanut. Pyysin samalla miehen ryhmätovereita tähdentämään tälle käytöstapojen merkitystä, kun mies itse ei tuntunut niistä ymmärtävän.
Viestin lähettäjä istui ilmeettömänä. Mutta sen sijaan, että hänen ryhmätoverinsa olisivat paheksuneet häntä, he kohdistivat kaiken kiukkunsa minuun: Miten kehtaan päästää suustani mitään noin törkeää! Miten ilkeän nolata toisen näin rumasti!
Tarjolla ollut häpeä oli niin suuri, ettei sille tahtonut löytyä kantajaa.

Häpeän oikeaa kohdentumista vaikeuttaa sievistelevä kieli. Ilmaisu ”naisiin kohdistuva väkivalta” on virallisesti hyväksytty kiertoilmaisu sille, että naista pahoinpitelee useimmiten hänen lähipiiriinsä kuuluva mies. ”Naisiin kohdistuva väkivalta” saa asian kuulostamaan siltä, että naisiin nyt vain ihmeellisesti ”kohdistuu” jotain väkivaltaa jostain.
Ketään miestä siitä ”kohdistuvasta väkivallasta” nyt ei ainakaan saa syyllistää, jottei samalla syyllistettäisi syyttömiä. Ja kun ei saa, häpeän kantaa edelleen, taas, se nainen.

Keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on nostanut esiin myös aika merkillisiä reaktioita. Yleisradio jätti esittämättä Lauri Törhösen Insiders-elokuvan sen jälkeen, kun kymmenet naiset olivat kertoneet Törhösen harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä.
Sittenpä kuulinkin jonkun itkevän radiossa, että häirinnästä epäillyt joutuvat nyt aivan kohtuuttoman lynkkauksen kohteiksi, jos heidän taiteensakin julistetaan ei-toivotuksi ja heidät itsensä jonkinlaisiksi ”kansanvihollisiksi” – niin kuin totalitarismissa on tapana tehdä.
Huoli oli oikeutettu. Mustavalkoinen ajattelu on sitä, että ihminen on joko hyvis tai pahis. Jos hän ei rikostensa tai töppöilyjensä takia ole enää hyvis, hänen täytyy olla pahis, sataprosenttisesti. Tämä epä-älyllinen ajatustapa johtaa siihen, että pahisten tekemä taidekin pitää siivota näkyvistä.
Olen eri mieltä. Pidetään kaikki näkyvissä ja saatavilla, koko ajan. Niin onnistumiset kuin häpeäkin. Törkimys on saattanut tehdä hyvän elokuvan, mutta jokainen osaa itse päättää, kenen tekemiä elokuvia haluaa katsoa.