Johanna Korhonen: Mitä vikaa on maltillisuudessa?

Hienointa, mitä suomalainen tietää, on maltillisuus.
Jos haluaa päästä presidentiksi ja jatkaa vaivattomasti toisellekin kaudelle, ei kannata ottaa suuremmin kantaa varsinkaan kiistanalaisiin aiheisiin tai muutenkaan sanoa mitään kovin räväkkää.

Sen sijaan kannattaa puhua maltillisuudesta: maltillinen linja, maltillinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, maltillinen puheenparsi. Tällainen jutustelu kiihottaa suomalaiset äänestäjät liki sietämättömään hurmokseen.
Jos haluaa päästä arkkipiispaksi, on syytä olla vieläkin varovaisempi. Maltillisuus on tässäkin vaalivaltti numero yksi. Maltillinen arkkipiispanvaalin ehdokas ymmärtää kaikkia ja on kaikkien kanssa samaa mieltä – tai jos ei ole, ei ainakaan sano sitä. Maltillisuuden ohella hän puhuu sovittelevuudesta: jos jotain ristiriitoja nyt kumma kyllä olisikin, ne sovitellaan siten, että kehotetaan eri mieltä olevia olemaan maltillisia eli mieluiten kokonaan hiljaa.
Näin se menee, aamen.
Kolumnistit sitten kirjoittavat ruikutuksia, että vaalitaistoissa ei taaskaan ollut mitään särmää eikä kiinnostavuutta. Ehdokkaat muistuttavat päällisin puolin toisiaan, eikä todellisia eroja ole edes kohteliasta kaivella esiin. Siitähän voisi syntyä jotain keskustelun tapaista. Parempi mennä näin hissuksiin ja olla kuin ei oltaisikaan.
Maltillisella hyssyttelyllä on Suomessa oma historiansa. Suomi on pieni maa, joka on aina ollut riippuvainen ulkoisista vallankäyttäjistä – Ruotsin kuninkaasta, Venäjän tsaarista, globaalin talouden markkinavoimista. Selviytyäkseen sen on täytynyt ylläpitää sisäistä yhtenäisyyttä, tarvittaessa vaikka väkisin. Suomen hallitusmuoto on pitkään ollut pakotettu konsensus.

Maltillisuus on myös välttelyä, vastuun pakenemista ja hiljaisuutta silloin, kun pitäisi puhua tai vaikka huutaa.
Pariskunta sai kutsun sukuun kuuluvan sateenkaariparin häihin ja vastasi kieltävästi: olemme maltillisia ihmisiä emmekä siksi voi osallistua minkäänlaiseen vouhkaamiseen. Vouhkaaminen on sitä, että sateenkaaripari tekee itsestään numeron järjestämällä hääjuhlat. (Heteroparien hääjuhlat eivät ole vouhkaamista, vaan normaaleja ja hauskoja tilaisuuksia.)
Suomen ulkopoliittisen johdon on perinteisesti ollut vaikea ottaa voimakkaasti kantaa ulkomaisiin ihmisoikeusloukkauksiin tai muihinkaan selkkauksiin. Kekkonen opetti, että pitää olla maltillinen eli keskittyä omiin asioihin sen sijaan, että kävisi ulkomaalaisia neuvomaan.
Epämaltillinen Ruotsi suoltaa kannanottoja milloin romanien huonosta kohtelusta Romaniassa, milloin kurdeista, rohingoista tai Israelin julmuuksista miehittämillään alueilla. Me olemme mieluummin hiljaa. On se niin paljon helpompaakin.
Kirkon piirissä maltillisiksi ilmoittautuvat johtajat puoltavat samanaikaisesti naispappeja ja naispappien syrjimistä. Maltilliset seurakuntalaiset sulkevat silmänsä, ovat hiljaa ja tukkivat äkkiä korvansa, jos jotain ikävää ilmenee. Enemmistö kirkon jäsenistä on niin maltillisia, ettei edes äänestä seurakuntavaaleissa, jolloin kirkon järjettömän järjestelmälliset syrjivät rakenteet saavat jatkua iankaikkisesta iankaikkiseen.

Kolumnistina aloittaminen uuden yleisön edessä on vähän kuin astuisi täyteen juhlasaliin, jossa ei tunne ketään. Aika jännittävää, ehkä pelottavaakin. Ehkä te Avun lukijat olette kaikki niitä maltillisia? Ehkä te jo kättelyssä suutuitte, ehkä joku sai jo kerrassaan tarpeekseen?
Mutta ei auta. Riskejä on otettava. Maltillinen kolumni on niin umpitylsä taidemuoto, että sellaisia ei jaksa lukea
kukaan.