Jörn Donner: Ahtisaaren Nobel-palkinto herätti kotimaassa kateutta

Presidentti Martti Ahtisaari täyttää vuosia. Hän kiertää edelleen ahkerasti maapalloa ja tapaa muita maailmanparantajia, jotka tosin ikääntyvät samaa vauhtia. Kuten me muutkin.
Hänen perustamansa järjestö CMI toimii monessa maailman kolkassa ja ylläpitää hulppeata toimistoa Helsingissä. Mara on yksi harvoista maamme maailmankansalaisista. Nyt hän luovuttaa CMI:n puheenjohtajuuden Suomen johtavalle narsistille Alexander Stubbille.

Itsetyytyväisyyttä lienee molemmilla, muillekin jakaa.
En täsmälleen tiedä, mitä Ahtisaaren CMI on saanut aikaan; komeat puitteet sillä on, ja monta asiantuntijaa.
Joskus mieleeni on juolahtanut, että nämä hyvin rahoitetut ajatushautomot, joita on paljon, saavat aikaan paljon paperia ja ajatuksia, mutta hyvin vähän konkretiaa. Sehän ei estä toteamasta, että Ahtisaari itse on ansainnut Nobel-palkintonsa neuvottelutaitonsa avulla, parhaana esimerkkinä Jugoslavian kriisi ja sen ratkaisu vuonna 1995.

Namibiassa vuonna 1989 tapasin Ahtisaaren ensimmäistä kertaa.
Maran kaikista saavutuksista Namibian itsenäistyminen ja vapaiden vaalien järjestäminen ovat keskeisiä.
Tehtävä oli tavattoman vaikea. Mara hallitsi tilannetta itsevaltiaan tavoin, hänellähän oli YK:n valtuutus ja vuosikausien aikana hankittu taito sovitella näennäisesti vastakkaisia mielipiteitä.
Windhoekin liepeillä toimii iso Martti Ahtisaari Primary School. Mara muistetaan lämpimästi.
Namibia on, nykyafrikkalaiseen tapaan ikävä kyllä muuttunut yhden puolueen diktatuuriksi, jossa sananvapaus on kortilla. Tämä kehitys sai alkunsa heti itsenäistymisen jälkeen.

Joissakin sen ajan keskusteluissa – joista hän ei tiennyt – tuli esiin ajatus, että hän olisi sopiva ehdokas seuraavissa presidentinvaaleissa, sillä olettamuksella, että Mauno Koivisto ei enää asettuisi ehdokkaaksi.
Monet sosiaalidemokraatit halusivat estää Kalevi Sorsan tulon ehdokkaaksi, siksi heille sopi Maran suosio, joka johti vuoden 1994 dramaattiseen vaaliin.
Jouduin tässä yhteydessä pitämään muutaman palopuheen Ahtisaaren puolesta, kaipa osittain siksi, että vastaehdokkaana oli ruotsinkielinen Elisabeth Rehn. Keksin omasta mielestäni nerokkaan mainoslauseen: ”Tunnen molemmat ehdokkaat. Siksi Ahtisaari.” Ansioni tässä kampanjassa olivat muuten olemattomat.
Maran kauden alkutaival oli hyvin hankala. Mistä kaikki tämä median vastatuuli johtui, se on jäänyt minulle epäselväksi. Tuulimyllyjä eli median valtaa vastaan voi olla vaikea taistella. Olen sen itse kokenut.
Ahtisaari oli selvästi ilmoittanut, että hän ei ollut käytettävissä puolueensa esivaaleissa, mutta siitä huolimatta Sdp, joka ei enää kannattanut häntä, halusi järjestää esivaalin – kaipa tukemaan Tarja Halosen halua päästä presidentiksi; unelma, joka sitten toteutui 12 vuoden ajaksi. Omat koirat purivat.
Erkki Tuomioja, joka oli ajanut Ahtisaaren valintaa vuonna 1994, oli nyt muuttunut hänen vastustajakseen.
Tein Kultarannassa eräänlaisen tv-jäähyväishaastattelun, Maran suhteet Yleisradioon olivat tulehtuneet.

Eräs tehtävä, joka ylittänee Ahtisaaren ja monen muun kapasiteetin, kulkee otsikolla ”Israel–Palestiina”, laajemmassa mittakaavassa ”Lähi-itä”. Umpisolmua ei kukaan näytä pystyvän tai haluavan aukaista, paitsi asein ja väkivallalla. Syyrian verisestä sodasta on kehittynyt suurvaltakonflikti, jota ei pienen maan edustaja pysty ratkomaan.
Ahtisaaren saama Nobel herätti kateutta, samoin hänen liikkumisensa kalana kaikissa vesissä. Eihän suomalainen panettelijoiden mielestä voi olla sekä maailmankansalainen että kotitekoinen suomalainen.
Riippumatta siitä, onko Maran kalliilla ajatushautomolla merkitystä (voi olla, että kanat eivät muni), Ahtisaaren toimintaan liittyy sekin piirre, että hän on vahvasti puolustanut avointa yhteiskuntaa ja sananvapautta. Jotkut suomalaiset propagoivat etnistä nationalismia ja rasismia.
Humanistina häntä tullaan kiittämään.