Jörn Donner: Berliinistä maailmalle
Berliini, huhtikuu.
Tästä kaupungista alkoi pitkä matka vuonna 1952, Suomen Olympiakesänä. Olin 19-vuotias enkä koskaan ollut matkaillut maailmassa pitemmälle kuin Kööpenhaminaan. Meidän perheessämme ei hirveän paljon matkusteltu ennen Kalevi
Keihästä ja suihkukoneiden aikakautta, kaikista vähiten kaukaisiin maihin. Passiani varten vaadittiin äitini suostumus. Olin siis sen ajan alaikäinen.
Mitä tuo maininta ”pitkästä” matkasta tarkoittaa?
65 vuoden aikana on matkaa sitten jatkunut eri mantereille, tosin kilpailematta Rauli Virtasen kanssa. On luultavaa että jatkossa tässä ruostuneen ja karaistuneen miehen kirjoitussarjassa tulen palaamaan muihin matkoihini. Yritän tässä ja vastedes korostaa, että Suomi on pieni osio maailman kartalla ja että meidän riippuvuutemme toisista kasvaa, ei supistu. Yritän kytkeä Suomen olot laajempaan kuvaan maailmasta.
Tänä vuonna yritetään juhlia itsenäisyyttä, joka ei toteutunut joulukuussa vuonna 1917, ei vuoden 1918 aikana, eikä vuoden 1919 eduskuntavaaleissa, mutta mahdollisesti Ståhlbergin tultua presidentiksi ja saatuamme jonkinnäköisen mutta ei kestävän rauhan Tartossa.
Siis Berliiniin. Maailmansodan päättymisestä oli silloin (1952) kulunut seitsemän vuotta. Berliini oli rauniokasojen ja tyhjien aukioiden kaupunki. Se jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista kuitenkin nopeasti oli syntynyt kylmän sodan kahtiajako: itäinen Neuvostoliiton tukeman DDR:n Itä-Berliini, ja sitten läntiset alueet, muodollisesti USA:n, brittien ja ranskalaisten omat sektorit, käytännössä ilman rajoja keskenään.
Se kahtiajako, joka ainakin osittain päättyi Berliinin muurin murtumiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen vuosina 1989–1991, sai alkunsa täältä. Länsi-Berliiniä tuettiin voimakkaasti muualta lännessä, koska läntinen Berliini oli saareke itäisen Saksan ympäröimänä. Sitä pidettiin jo siihen aikaan vilkkaana vakoilukeskuksena, koska itäiseen maailmaan eli Itä-Berliiniin pääsi kävelemällä, autolla tai paikallisjunilla, ilman minkäänlaisia vaikeuksia.
Olin saanut merkillisen kutsun osallistua jonkinnäköiseen rauhankonferenssiin, jonka kotimaisena taustahahmona toimi Rauhanpuolustajat. Se oli Neuvostoliiton rahoittama peitejärjestö, jonka eräänä tarkoituksena oli yrittää värvätä naiivit porvarit ja liberaalit yhteistyöhön edistämään Neuvostoliiton politiikkaa, jossa Stalinin ollessa vielä hengissä korostui äärimmäinen kaksinaismoraali.
Minä en välittänyt koko konferenssista, koska olin päässyt ilmaiseksi matkustamaan. Mitä havaintoja tein?
Lännessä ja idässä oli eri valuutat. Läntinen D-markka oli nopeasti saavuttanut sen aseman, jonka merkeissä Saksa myöhemmin vaurastui. Itäinen D-markka oli arvoltaan heikentynyt, ja joskus myöhemmin lännessä sai ostaa (virallisesti se oli kiellettyä) viisi itämarkkaa yhdellä länsimarkalla. Näin minusta tuli myöhemmin valuuttakeinottelija. Elin loistavasti Itä-Berliinin hotelleissa ja ravintoloissa lännestä halvalla ostetuilla itärahoilla.
Berliinistä tuli tavallaan kohtaloni, Euroopan kokemusteni keskipiste ja maailmanmatkailun lähtökohta.
Nyt Berliinissä surraan joulukuisen terrori-iskun kahtatoista kuollutta. Kukkameri siroteltiin hotellini lähistölle.
Parsakausi on alkamassa. Kevät on kuukauden edellä meidän kevättämme. Olisiko ehkä pitänyt jäädä tänne?
Tänä päivänä Suomessa ei enää osata saksaa eikä Saksaa. Tämä on lyhytnäköistä ja typerää. Johtavista poliitikoistamme ei juuri kukaan puhu saksaa kunnolla. Englanninkieli ei riitä.