Jörn Donner: Mannerheim ratsastaa edelleen teoillaan

Suomi 100, Mannerheim 150. Mitä satavuotiaaseen tulee, sitä juhlitaan isojen ja kalliiden projektien puitteissa. Muun muassa hävitään niin sanottu jatkosota kolmannen kerran.
150-vuotias Mannerheim panee paremmaksi. Hänestä on julkaistu jatkuva tulva kirjoja kahden vuoden aikana. Osalla näistä (olen yrittänyt lukea ne kaikki) on tilauskirjojen maku ja haju. Ne eivät anna kovin uusia tulkintoja, mutta yrittävät eri tavoin löytää aiheeseen uusia näkökulmia.
Mannerheim nuorena hulttiona, huonona sotapäällikkönä, Mannerheim valtaamassa Pietaria ennen kuin Petrograd muuttui Leningradiksi, Mannerheim snobina, Mannerheim hyljeksittynä rakastajana. Mahdollisesti homona. Köyhänä ritarina. Ja niin edelleen ja edelleen. Tulossa vielä lisää. Miten olisi ”Mannerheim kapakanomistajana”?

Eräs ystäväni yritti tehdä elokuvaa Hitlerin pikakäynnistä Suomessa 4. kesäkuuta 1942, kun Mannerheim täytti 75 ja Turuntie Helsingissä vaihtui Mannerheimintieksi.
Hitler-elokuvan kohtaloksi, ainakin toistaiseksi, tuli se tosiasia, että Euroopassa ja maailmalla yleensä pienen maan sotapäällikköä ei kovin hyvin tunneta, kun taas Hitlerin tietävät kaikki, tosin hyvin erilaisissa merkityksissä. Mitä nykysuomalaiset tietävät Titosta?

Keväällä sain tehtäväkseni käydä Lontoossa syyskuussa puhumassa aiheesta ”Mannerheim ja Suomen itsenäisyys”. Aihe on kiehtova, mutta vaikea. Yritän kertoa, miksi.
Harrastettuaan terveyttä ja kuntoutusta Odessan London-hotellissa kenraaliluutnantti Mannerheim, joka oli saanut potkut Venäjän armeijasta, päätti lähteä Petrogradiin ja Helsinkiin. Sinne hän saapui 18. joulukuuta 1917.
Mutakylpyjä Odessan liepeillä harrastanut Mannerheim sai kuulla Suomen itsenäisyysjulistuksesta ja V.I. Leninin vallankaappauksesta. Matka oli tuntuvasti myöhästynyt, koska räätäli ei ollut toimittanut ajoissa Mannerheimin tilaamia vaatteita. Mannerheimillä ei ollut arpaa eikä osuutta Suomen tai Venäjän tapahtumiin.
Suomessa valkoisten sodan punaisia vastaan hän sitten hoiti tehokkaasti. Valtava, lähinnä punaisten uhrien määrä on moneen kertaan kerrottu. Jos ollaan sitä mieltä, että Suomen itsenäisyys toteutui kunnolla vasta, kun oltiin päästy eroon onnettomasta kuningasvaalista ja saatu valittua uusi eduskunta sekä länsivaltojen tunnustus, voidaan todeta, että Mannerheimilla oli oma osuutensa tässä tapahtumaketjussa.

Professori Matti Klinge taitaa olla se henkilö, joka on puhunut Mannerheimin monista ”revansheista”. Mannerheim oli lähtenyt maasta raivoissaan toukokuun lopulla 1918, pettyneenä jatkuvaan saksalaissuuntaukseen, joka sitten johti onnettomaan kuningasvaaliin. Saksalaiskunkku kieltäytyi lopulta kunniasta. Mutta jo saman vuoden joulukuussa Mannerheim pyydettiin Suomen valtionhoitajaksi. Hänen toiveensa oli päästä maan presidentiksi. Vaalin aikaan hän oleskeli Runnin kylpylässä. Ståhlberg valittiin. Mannerheimistä tuli yksityishenkilö pitkäksi aikaa.
Samaan aikaan Mannerheim edelleenkin punoi suunnitelmia Petrogradin valloittamiseksi. Siitä ei tullut mitään. Hänellä oli jatkuvasti läheiset yhteydet tsaarinaikaisiin kenraaleihin.

Millä tavalla sitten kaikki tämä kerrotaan briteille?
Nämä tapahtumat mahdollistivat Suomen itsenäisyyden: Venäjän vallankaappaus ja sen jälkeinen tapahtumaketju sisällissotineen sekä Leninin diktatuurin luominen myötävaikuttivat siihen, että Suomen sisällissota käytiin suurin piirtein ilman venäläisten kovin aktiivista panosta punaisten puolella. Saksan antautuminen maailmansodassa oli Suomen eduksi.
Mutta Mannerheim? Häntä tarvittiin, silloin ja myöhemmin, puolustamaan sitä itsenäisyyttä, jonka Stalin kyseenalaisti. Se on jo toinen tarina.
Mannerheim ratsasti läpi kaiken tämän. Kaipa hän ansaitsi patsaansa, vaikka nuori suomalainen ohikulkija tuskin tietää hänestä mitään. Puhumattakaan briteistä. Heille voi ainakin korostaa, että Suomi on EU:n vakaa jäsen, ja sellaisena pysyy.