Jörn Donner: Rahan piilottaminen verottajan ulottumattomiin on taidelaji

Useimpien poliitikkojen palkat ovat kohtuullisen pieniä suhteessa yritysjohtajiin. Poliitikoilla ei myöskään ole samanlaisia ”sateenvarjoja” eläkkeiden muodossa. Poikkeuksiakin löytyy. Presidentit Donald Trump, Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev eivät kerro omaisuus- ja tulotietojaan, viimeksi mainittu osoittautui tavattoman rikkaaksi, paljastusten jälkeen. Eikä Trump tiettävästi ole köyhä.
Pääministeri Juha Sipilä oli suomalaisittain rikas ennen pääministeriksi tuloaan, ministeri Anne Berner puolestaan on äveriäs yrittäjä.

Poliitikkojen ongelma tuntuu olevan, mitä tehdä poliittisen uran jälkeen – hyödyntäen sen tuomaa mainetta, joka tosin voi olla kyseenalainen. Yhdysvalloissa Clintonin pariskunta on rahastanut miljoonia puhumalla, samoin entinen pääministeri Tony Blair Englannissa. Hänen maineensa on nykyään mennyttä. Amerikan entinen ulkoministeri Henry Kissinger on saatu liikkeelle lupaamalla kuusinumeroisia palkkioita. Erikoistapaus on naapurimaamme entinen pääministeri Carl Bildt, joka jo ministeriaikanaan, ja ennen sitä, oli sekaantunut kyseenalaiseen Lundin-öljy-yhtiöön, jonka toiminta Sudanissa ei kestä päivänvaloa. ”Konsulttina” Bildt tienaa noin 700 000 euroa vuodessa.
Entinen Saksan liittokansleri Gerhard Schröder, joka on Vladimir Putinin ystävä ja tuntee hyvin entisen kollegansa Paavo Lipposen, rahasti kunnolla Nordstream 1 -putkiprojektin avulla ja sai Lipposen mukaan. Sitten tuli uusi putkiprojekti, Nordstream 2; Schröder edelleen mukana, oletettavasti myös Lipponen. Nyt on paljastunut, että Schröder saa tuntuvan paikan (ja palkan) Rosneftissä, jonka vaurauden perustana on Jukosista (Mihail Hodorkovskin entisestä yhtiöstä) varastettu omaisuus. Rosneft on melkoisen lähellä toista venäläisyhtiötä Rosatomia, joka on Hanhikiven ydinvoimalan rahoittaja ja rakentaja.

Jotkut entiset poliitikot pääsevat takertumaan isoon rahaan uran jälkeen. Putinin ja Medvedevin tapauksessa näyttää siltä, ettei ole tarvinnut odottaa uran päättymistä. Omaisuutta voi kähveltää vallassaolon aikana, mikä Pohjoismaissa on aika vaikeata, poikkeuksena Carl Bildt.
Mutta mitä sitten tehdä, kun on päästy isoon rahaan kiinni? Ruokahalu kasvaa mahdollisesti syödessä. Jotkut venäläisoligarkit ovat näyttäneet esimerkkiä rakennuttamalla sadan metrin pituisia huvipursia, joista muutama on vilahtanut Helsingin satamassa. Rahalla saa myöskin Ranskan Rivieran rantakiinteistöjä – ja jopa jalkapallojoukkueita (Arsenal).
Nämä rikkaat ovat kuitenkin köyhälistöä verrattuina öljyemiraattien šeikkeihin, joihin jotkut suomalaiset julkkikset näyttävät rakastuneen. Helsingin kaupungintalossa oli isot bileet, kun lentoyhtiö Qatar Airways, yhden diktaattorin luomus, aloitti lennot Helsinkiin. Suomalaisessa mediassa en nähnyt paljon kommentteja siitä, millä tavalla paikallisia orjatyöntekijöitä kohdellaan.

Vanhan rahan, ja sitähän Suomesta löytyy, ei tarvitse välittää uuden rahan julkisuustempuista, eikä siitä, että kansamme näyttää ihailevan muutaman urheilulajin veropakolaisia – samaan aikaan kun paheksutaan niitä rikkaita, jotka rehellisesti maksavat veronsa täällä.
Rahan piilottaminen verottajan ulottumattomiin on taidelaji, jota monet rikkaat harrastavat. Karibialla ja muualla makaavat tuhannet miljardit. Joskus peli paljastuu. Jalkapallotähdistä esimerkiksi portugalilainen Cristiano Ronaldo on pystynyt piilottamaan kymmeniä miljoonia.
Rahasta on sanottu, että se ei haise. Mutta kyllä haisee, jos kyse on yhteydestä Venäjän rikkauksiin, jotka ovat joutuneet oligarkkien käsiin varastamalla ja valehtelemalla, vaikka yhtiöt tänään olisivat aika pesunkestäviä.

Tämä kolumni ei koske niitä suomalaisia, jotka elävät kohtuullisella palkkatasolla. Todettakoon kuitenkin, että rikas osa kansasta maksaa huomattavan paljon veroja. Se ei estä meitä muita toivomasta, että kansakunnan varallisuus voisi jakaantua, ja tasaisemmin.
Siihen tarvitaan toisenlaista politiikkaa ja toisenlaisia poliitikkoja. Niitä ei ole näköpiirissä.