Jörn Donner: Saako naista enää pitää viehättävänä?

Monet ilmiöt leviävät Kaliforniasta maailmalle kulovalkean tavoin, kuten nyt elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin edesottamukset ja seksuaalista häirintää esiin nostava #MeToo-liike.
Kävin Kaliforniassa ensimmäistä kertaa elokuva-asioissa vuonna 1970. Vuosikymmenten aikana olen kuullut monenmoisia tarinoita elokuvamogulien käyttäytymisestä suhteessa naisiin, tähtiin ja muihin. Eräs tuntemani agentti kertoi kutsuvansa nuoria uralle haluavia naisia lounaalle, jotka usein päättyivät hänen asuntonsa makuuhuoneeseen. Rooleista ei tainnut tulla mitään.
Eräs toinen tuntemani vanhempi naisihminen inhosi kuuluisaa elokuvatuottajasukuaan, koska hän tiesi ja oli kokenut, millä tavalla hänen isänsä ja setänsä suhtautuivat naisiin. Naisroolit kulkivat niin sanotusti sängyn kautta.

Itse voin kaksi sormea Raamatulla – vaikka en ole kristitty – vannoa, että en koskaan ole kopeloinut toisen sukupuolen edustajaa ilman hyväksyntää.

Kunpa vain kaikki ihmiset Suomessa, nuoret kuten vanhatkin, hyväksyisivät sen periaatteen, jonka englanniksi lausuttu lähtökohta on consenting adults, eli täysikasvuisten yksilöiden molemminpuolinen hyväksyntä, mikäli halutaan harrastaa seksiä, tai edes sen esiasteita. Silloin ei häirintää harrastettaisi.
Olen aina ollut feministi. Todisteita tästä on paljon. Olin Suomen Pankin pankkivaltuuston jäsen, kun piti täydentää jotain täysin miesvaltaista elintä. Ehdotettiin henkilöä, jonka etunimi oli Kaarlo. Viattomasti kysyin, onko Kaarlo naisen nimi. Minua pidettiin typeränä, miehet eivät hyväksyneet ajatusta naiskiintiöistä.

Eräässä suuressa suomalaisessa yhtiössä, jonka työntekijöistä 95 prosenttia on naisia, on hallituksessa naisjäseniä nolla. Sama pätee kustannusalalla menestyvään yhtiöön. Siksi olen kiintiöiden kannattaja.
En ole koskaan vienyt julkisuuteen takapuoleeni kohdistuneita nipistelyjä, joita jotkut naiset ovat aikoja sitten harrastaneet. Myönnän, että silloin olin nuorempi ja kauniimpi, mutta ei tuo häirintä minua ärsyttänyt. Pidin sitä lähinnä huvittavana. Joissakin asioissa pitäisi olla edes ripaus huumoria.

Olin kerran Helsingin kaupungin perustaman tasa-arvo-komitean jäsen. Eräs ehdotus, joka viisas juristi Pirkko Koskinen onneksi kaatoi, oli Naistentalon rakentaminen yhteiskunnan varoin. Motiiviksi sanottiin, että naiset saisivat olla rauhassa siellä. Mieskollegani ehdotti, että perustettaisiin Miestentalo, jossa miehet saisivat olla rauhassa. Elettiin sentyyppisen tasa-arvon aikaa, jolloin en ainakaan minä saanut istua rauhassa kapakassa. Jostakin syystä minulla oli täysin perusteettomasti jonkunnäköinen seksitaiteilijan maine. Kieltäydyin kohteliaasti.
Naisten alistaminen oli elokuvatuotannossa ns. maan tapa. Ihme kyllä kesti vuosikymmeniä, ennen kuin mätäpaise tuli julkisuuteen. Se vaati naisilta uskallusta. Mutta tasa-arvo ei toteudu ilman naisten taloudellista itsenäisyyttä. Niin yksinkertaista se on.
Meillä on edelleen voimassa naisiin kohdistuva rakenteellinen sortomekanismi mitä tulee palkkoihin ja alussa mainittuihin johto- ja hallitustehtäviin. Poikkeuksena kuitenkin jotkut ammatit, joissa ei enää paljon miehiä nähdä, esimerkkinä suurlähettiläät. Aikoinaan taas näissä tehtävissä ei ollut naisia ollenkaan. Tilanne on nyt päälaellaan, mikä ei ole sen parempaa tai huonompaa kuin täydellinen miesvalta.

Pelko siitä, että mies voi saada syytteen häirinnästä, oli hyvin ajankohtainen 1990-luvulla, kun asuin Los Angelesissa. Minua varoitettiin astumasta hissiin, jossa ennestään oli vain yksi nainen. Tuntui liioitellulta ja nurinkuriselta, mutta Kaliforniassa kaikki on mahdollista. Tämä oli eräänlaista vastarintaliikettä. Se ei silti levinnyt, koska valta oli miehillä, ja heillä se pysyi.
Nyt on tietysti niin, että Kaliforniasta levinneet kertomukset sekä #MeToo-liike ovat vaarantaneet jopa huumorin höystämät flirttailut. Saako naista enää pitää viehättävänä?