Jörn Donner: Tää on viimeinen taisto?

Siihen aikaan kun aloitin kirjoittamisen lehtiin (vuonna 1951), nykymuotoista kolumnikäsitettä ei ollut keksitty. Kai se tuli lännestä, kuten monet muutkin kielikukkaset.

Tänä 66 vuoden aikana aikana kynästäni on synnytetty hyvin eritasoisia kirjoituksia, alkuaan erilaisilla kirjoituskoneilla, Olivetti-merkkisillä, sittemmin IBM:n pallokoneilla ja lopulta viimeisen neljännesvuosisadan aikana erilaisilla tietokoneilla. Kolumneja on saneltu puhelimessa, pantu postiin, lähetetty fakseina ja lopulta ovat menneet perille sähköpostin avulla.

Varsinaisten kolumnien kirjoittamisen suomeksi aloitin vuonna 1961 Arvo Salon päätoimittamassa Ylioppilaslehdessä, joka oli siihen aikaan eräänlainen radikaali vaihtoehto Kekkos-tasavallassa, joka tosin ei vielä siihen aikaan pääsyt mahtinsa ja vaikutusvaltansa huipulle. Se tapahtui vasta kun UKK:n valtaistuin oli valmiiksi rakennettu, 70-luvulla. Se oli masentavaa aikaa, mutta asuin silloin Ruotsissa.
Joskus, onneksi ei aina, mieleeni juolahti, silloin ja myöhemmin, miksi minä oikeastaan kirjoitan. Onko sillä mitään merkitystä, paitsi itselleni?

Kun televisio Suomessa teki varsinaista läpimurtoaan 60-luvulla, tuntui siltä, että vaikuttaminen on mahdollista ainoastaan television avulla, siihen aikaan kun kanavia oli yhteensä yksi. Olin mukana.
Nykyajan palasiksi pilkitty mediatodellisuus sisältää netin uskomattomat vaihtoehdot, tv-kanavat ja hieman vähemmässä määrin lehdet, vaikka niihin kyllä luotetaan enemmän kuin netin kautta tapahtuvaan viestintään – Suomen kansan onneksi, koska erilaiset ulkolaiset tahot
– toivottavasti turhaan – yrittävät vaikuttaa maan poliittisiin päätöksiin. Vapaa lehdistö on säilyttänyt vaikutusvaltansa.
Tekstiä on aikojen kuluessa tuotettu noin 65 kirjan kansiin. Lisäksi on elokuvia, joista useimmat olen kirjoittanut itse. Tuotannon määrä ei aina ole tuottanut laatua. Joskus kuitenkin.
Mielestäni kannattaa edelleenkin yrittää uida vastavirtaan, eli kyseenalaistaa yhteiskunnan rakentamaa ja ylläpitämää konsensusta. Vaihtoehdot ovat vähissä. Kuvitelma siitä, että tulevat eduskuntavaalit saavat aikaan suuren muutoksen, on harhaanjohtava. Mutta vallanpitäjät vaihtuvat, ainakin osaksi. Ehkä nyt on naisten aika, vähän pitempi kuin Anneli Jäätteenmäellä.

Onko maallamme varaa olla ottamatta huomioon kaikki se, mikä Euroopassa tapahtuu, tai muualla, Kiinassa ja Yhdysvalloissa? Näemmekö maailman pitemmälle kuin Tallinnan satamaan tai lomalentojen kohteisiin eri puolilla maapalloa?
Itänaapurimme johto kuvittelee, että sille on palautettava menetetty suurvalta-asema, koska se omistaa ydinaseita, sen maa-alueet ovat maailman suurimmat ja sillä on maailman suurin järvi. Kaiken lisäksi jotkut ajattelijat heillä puhuvat menneen ajan omistuksista: Itä- ja Keski-Euroopan maat, Baltia ja Suomi. Vaikka näitä puheita ei tarvitse ottaa vakavasti, tuntuu kuitenkin siltä, että arvaamattomuus on itänaapurin omituisen geopolitiikan perusominaisuus. Junat kulkevat silti Pietariin ja sieltä pois.

Vajaa vuosi sitten sovin tämän lehden päätoimittajan kanssa kolumnien kirjoittamisesta. Samaan aikaan valmistui kahden vuoden työn jälkeen romaani, joka ilmestyy tämän vuoden helmikuun 5. päivänä, jolloin täytän 85 vuotta, henkisesti ehjänä mutta fyysisesti korjattuna ja varaosin varustettuna.
Päätin sitten kaikessa ystävyydessä, että pidän kirjoitustaukoa alkaen tästä kolumnista. Eräältä vanhalta tuttavalta kysyttiin kerran, mitä hän aikoo tehdä. Vastaus oli: Eikö se jo riitä?
Olen joskus käyttänyt nimikettä työtön eläkeläinen. Itse en kuitenkaan pysty elämään tekemättä mitään. Tuo tuleva uusi aika antaa tilaisuuden miettiä, mitä aion tehdä isona. Laskettua aikaa – siis kuolemaan – en pysty arvioimaan, eikä kukaan muu.
Päivät pitenevät. Sitten nähdään. Näkemiin.