Jörn Donner: Tapaamisia Presidentinlinnassa
Linnan juhlat ovat tilastojen mukaan vuoden suosituin ajanvieteohjelma 2,7 miljoonalla katsojallaan. Kerran, yli 50 vuotta sitten, ne koituivat tappiokseni, lähinnä supistuneen kirjamyynnin kautta.
Tällä tavoin pienet asiat – tai oma lörpöttelyni – voivat kaataa ison kuorman.
Kutsuttuna juhliin ja lainafrakissa siirryin kättelyn jälkeen niin sanottuun kirjastoon, joka oli viimeisiä nikotinistien tyyssijoja. Ahtaus oli sanoinkuvaamaton. Boolia oli paljon, samoin tuhkakuppeja.
Tässä ahtaassa tilassa tapasin ystäväni, teatteriguru Vivica Bandlerin. Yhdysside hänen ja minun välillä oli sama syntymäpäivä, jota vietimme Helsingissä ollessamme ravintola Lehtovaarassa syöden ja juoden.
Bandler oli tunnettu letkauksistaan – samanlaisista, joita Timo Soini viljeli, kunnes hänestä tuli tuppisuu ulkoministeri eikä hän enää sallinut itselleen hauskaa sanottavaa.
Bandler sanoi ääneen, että ”täällä voisi naida seisten” – lausahdus, jota siteerasin hänen nimeään mainitsematta vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassani Uusi Maammekirja, joka oli saavuttamassa bestsellerin aseman.
Suomen Tukholman-suurlähettiläs oli siihen aikaan toinen ystäväni, sarkastinen, sivistynyt ja helposti vihastuva Ralph Enckell, joka aikoinaan oli näytellyt pääroolia Nyrki Tapiovaaran elokuvassa.
Lukematta kirjaani hän oli itsevaltaisesti päättänyt, että lähetystö ostaa ison kasan kirjoja jaettavaksi ruotsalaisille ystäville. Päästyään kirjaa lukiessaan tähän Bandlerin lausahduksen asti hän päätti peruuttaa kirjatilauksen. Sinne menivät rojaltini.
Tuo lainafrakki oli ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin esiinnyin tässä asussa. Minulle lähetetty kutsu ei kovin usein uudistunut UKK:n valtakaudella. Sain hänestä sen käsityksen, että hän tavalla tai toisella liehitteli senaikaista älykkö-taiteilijaporukkaa, jonka useimmat jäsenet elivät vakaassa Stalin-uskossaan, kunnes unohtivat Stalinin ja menettivät muistinsa. Sellaisia olivat muun muassa Björn Wahlroos ja Nils Torvalds.
Koska en koskaan kuulunut tähän joukkoon ja inhosin sitä, minua ei sitten kovin usein kutsuttu Linnaan eikä koskaan UKK:n ”lastenkutsuille”, joilla laulettiin vallankumouslauluja.
Isäntäväki vaihtui ajan kuluessa Koivistosta Ahtisaareen, sitten Haloseen ja nykyisin Niinistöön. Koska en ole liehitellyt presidenttejämme, kutsut ovat tulleet lähinnä silloin, kun presidentin on ollut pakko pyytää kaikki kaksisataa kansanedustajaa ja harvalukuiset suomalaiset EU-parlamentaarikot kylään.
Avo- ja aviopuolisot mukaan luettuna tässä on iso liuta ihmisiä, joista useimmat ovat suurelle kansalle tuntemattomia ja jäävät sellaisiksi.
Mielenkiinto kohdistuu aivan muuhun. Vaatteisiin tai vaatteiden puutteeseen.
Hallituksen keskeiset ministerit nähdään harva se ilta tv-uutisissa, he eivät kovin paljon kiinnosta. Tilanne olisi toinen, jos joku ministeri edustaisi muuta kuin vitivalkoista tai sinistä suomalaisuutta, tai jos hallituksessa olisi puolet naisia.
Kekkonen kuvattiin kerran tanssin pyörteissä entisen rakastajattarensa, toimittaja Anne-Marie Snellmanin kanssa, mutta siihen aikaan toimi median itsesensuuri, ja kaikkien tiedossa olevasta faktasta vaiettiin, kuten myöhemminkin UKK:n suhteesta Anita Hallamaan. Nyt se ei enää ole mahdollista.
Kunniamerkkien jako ja siihen liittyvä julkisuus on keskeisellä sijalla tämän viihdejutun koristeena. En tunne perusteita, joilla näitä karamelleja jaetaan.
Naapurimme Ruotsi on lopettanut tämän tavan maan omien kansalaisten kanssa. Minulle myönnettiin kerran ruotsalainen prenikka, jota kannoin vastaanottotilaisuudessa. Sitten se pantiin samaan paikkaan kuin aikoinaan ansaittu pöytätenniksen B-luokan SM-pronssimitali.
Koska tasavallalla on vähän juhlia ja virallisia mannekiininäytöksiä, ymmärrän hyvin, että Linnan juhlat on monelle vuoden tapahtuma.
Harventuneet veteraanien joukot saavat ansaitusti nauttia kunniastaan viimeisiä kertoja. Hyvä näin.