Kari Väänänen: Joulu erämaassa

Olimme lähteneet ajamaan Oulusta jo varhain aamulla. Oli jouluaaton aatto. Inarissa haimme erään talon ladosta moottorikelkan ja reen. Minä ahtauduin rekeen ja peittelin itseni vällyihin, sillä pakkanen oli kirimässä ja sitä oli nyt varmaankin jo yli kahdenkymmenen. Isän Okkeli kuussatasen sytkyttäessä hävisimme metsän varjoihin.

Ajoimme Nukkumajoen jälkeä ja jänkä jängän perään tuli vastaan. Erään jängän kohdalla näkyi vastarannalta salaperäisiä valoja, ja kohta metsästä sukelsi esiin kaksi kelkkaa, tuli kohdalle ja pysähtyi. Poromiehet nousivat kelkoilta ja tupakat tuikattiin palamaan hengitys kiristyvässä pakkasessa höyryten.
Hetken isäni ja miehet vaihtelivat kuulumisia ja sitten ukot hyppäsivät kelkoilleen ja hävisivät pimeyteen. Me jatkoimme matkaa syvemmälle erämaahan.

Pakkanen oli kirinyt koko ajan ja alkoi jo tuntua nokassa. Äkkiä näin taivaalla tähtiä. Taivas selkeni, kuu tuli esiin ja koko erämaa aukeni sen salaperäisessä valossa. Oikealla puolellamme Nukkumapää-tunturin yllä luminen kero hohti kuin valtava jalokivi, kuin kertoakseen, että ”Ajakaa pojat, ajakaa, olette oikeassa suunnassa. Tervetuloa minun mailleni, ikuiseen kairaan, erämaahan.”
Nykyään, jos vieras menee johonkin yöpymispaikkaan, ei hän ole perillä ennen kuin läppäri on yhdistynyt verkkoon. Silloin vasta tuntee olevansa turvassa ja kiinni jossakin.
Kun erämaassa on 40 astetta pakkasta, on perillä, kun kämpän takassa roihuaa iso tuli. Seuraavana päivänä saattaa jo riisua kelkkahaalarit ja villapaidat. Mutta sitten olikin mukavaa – ja ei kuin joulusaunaa lämmittämään rantaan.

Raahatessani vettä saunalle satuin vilkaisemaan ylös taivaalle ja putosin polvilleni. En ole koskaan – enkä missään – nähnyt sellaista tähtitaivasta kuin tuona pakkasyönä Inarin korvessa. Tähdet olivat syvän tummansiniseen kristalliin jähmettyneitä timantteja. Oli niin hiljaista, että kuulin seitojen laulavan. Erämaa ympärilläni oli tuttu ja turvallinen, ja minun paikkani universumissa oli aivan oikea. Sitten taivaalle ilmestyi ensimmäinen ujo revontulihaituva. Se paisui ja vahvistui, alkoi uskoa itseensä ja kohta koko taivas oli yhtä tulien tanssia ja minä kuulin, kun ne suhisten ja säristen juttelivat minulle. Siinä minä, pieni poika, olin polvillani avaruuden alla ja syleilin universumia ja minun oli hyvä ja turvallinen olla ja minussa lauloi riemu.

Illalla oli joulusauna ja jouluateria kaikilla herkuilla. Isäni motkotti, miten kallista juustoa oli ostettu, mutta veteli samalla paksuja siivuja kitusiinsa silmät harittaen ja poskilihat pullistellen.
Syötyämme kellahdimme raanuilla peitetyille lavereillemme. Isä kertoili, että hän ja Vanhasen Jukka olivat perustaneet kämpän ympärille oman sotilasläänin ryssän hyökkäyksen varalta, ja että kelkkojen keulan piti olla aina käännettynä kohti länttä, sillä piti olla valmiina lähtöön milloin tahansa. Minua nauratti. Pakkanen löi puuhun, että paukahti. Tšekkoslovakiaankin olivat hyökänneet ryssänhyväkkäät. Siellä oli kuulemma sota. Sota-sana huulillaan isä nukahti. Moni hänen sukupolvestaan teki niin. Hävitty sota kirveli yhä.
Mutta minussa oli ilo ja minä valvoin ja kuuntelin hiljaisuutta. Kämpässä vallitsi rauha ja kaikilla oli hyvä tahto.

Sitä toivon teille kaikille. Rauhallista joulua.