Kari Väänänen: Kuninkaan kuumat lähteet
Kävin Karlovy Varyssa. Nimi on tšekkiä ja tarkoittaa todellakin Kaarle-nimisen kuninkaan kuumia lähteitä läntisessä osassa Tšekin tasavaltaa.
Paikka on kuin sumujen ja satujen laakso. Kun sinne saapuu kiemurtelevaa vuoristotietä, kohtaa silmä ensin nousevia höyrypatsaita, jotka kohoavat vuoristoisen ja metsäisen laakson syövereistä.
Koko kaupunki on kuin suoraan satukirjan kuvituksesta. Siellä tuntuvat asuvan hahmot Hannusta ja Kertusta Gulliveriin ja Tuhkimoon ja kaikki siltä väliltä.
Asuimme hotellissa, jolla oli tähtiä viisi tai kuusi ja jotakin vielä päälle ja silleen. Hotelli, kuten koko laakso, on rikkaiden leikkipaikka, on ollut jo satoja vuosia.
Sen kapeilla kaduilla jyrähtelevät Ferrarit ja Rolls-Roycet kyllästyneen oloisten ladyjen tuijottaessa rahan lasittamin silmin satumaisemaa.
Hotellin lattioihin on upotettu tähtilaatat maailman tunnetuimmille filmitähdille. Jostakin syystä minun nimeni oli unohtunut, joten ajattelin siitä hotellin johdolle joutessani huomauttaa.
Silleenpä tuo kuitenkin jäi, sillä tapasin todella mielenkiintoisen ihmisen.
Selitän hieman ensin. Kyseessä olivat elokuvafestivaalit, ne Karlovy Varyn toiseksi tai viidenneksi suurimmat, ja olin kutsuttu päävieraaksi kyseisiin pippaloihin, mikä suuresti imarteli pientä egoani. Toinen päävieras oli Kurt Diemberger.
Kuka? kysyy nyt moni. Niin kysyin minäkin, kunnes tajusin, että kyseessä oli yksi sotien jälkeisen ajan tunnetuimmista eurooppalaisista vuorikiipeilijöistä.
Lisäksi Diemberger on tehnyt armottoman hienoja dokumenttielokuvia vuorikiipeilystä ja siksi siis vilimifesteille kutsuttu. Kutsun häntä nyt herra Kurtiksi. Hän kutsui minua herra Kariksi. Juttelimme useana iltana.
Tai siis Kurt puhui ja minä kuuntelin. Puhettaan hän väritti maalailemalla ilmaan kädellään, josta puuttui puoliksi neljä sormea. Ne hän oli paleluttanut kiivetessään K2-vuorelle ilman happea ja kantajia, vain yksi kaveri mukanaan.
Tuolla reissulla hänen kaverinsa kuoli, hävisi, putosi rotkoon. Kurt selviytyi yksin alas maailman ehkä vaikeimmalta vuorelta. Hän sanoi, että enkelit ja vuorenhenki häntä auttoivat. Ilman niitä hän ei olisi selvinnyt hengissä.
Kun ehdotin, että ehkä hänen oma tahtonsa oli myöskin syy siihen että hän selvisi alas, hän katsoi minuun vakavana ja sanoi, että ei, kyllä se oli vuori itse, se halusi hänen pelastuvan.
Kurt ei enää koskaan palannut K2:lle. Sen sijaan hän valloitti ensimmäisenä kaksi yli kasitonnista saman vuoden aikana, ja legenda oli syntynyt.
Everestiä hän piti lapsellisen helppona kiivetä. Senkun kipaisee ylös ja loikkii alas. Ei aseta hänen mukaansa mitään haastetta. K2-vuorta hän kuitenkin kunnioitti suuresti.
Nuorena hän kiipesi Saksan kuuluisan Eiger-seinämän ja ylitti ensimmäisenä maailmassa kuuluisan ”kermarullan”, eli lumesta ja jäästä kiertyneen kielekkeen aivan huipun tuntumassa.
Hän oli aloittanut kiipeilyn nuorena, kun oli kavunnut vuoria kotinsa lähellä kristalleja etsien. Kristalli merkitsi hänelle vuoren sielua.
Kun Hän vihdoin lopetti, oli aivan hiljaista. Kurt tuijotti jonnekin kaukaisuuteen omiin muistoihinsa ja minä olin mukana siellä jossakin. Sitten hätkähdin hereille kuin lumoavasta unesta ja loistohotellin aula palautui kaikkine turhuuksineen.
Katsoin Kurt-herraa, joka oli edelleen jossain vuorilla. Olin saanut uuden sankarin.