Kari Väänänen: Puhe koirallemme

Sinä, koiramme, täytät nyt viisi vuotta. Lienee paikallaan lausua muutama sana sinusta ja kokonaisesta olemuksestasi eli persoonastasi.
Olet rodultasi suomenlapinkoira ja kotoisin Sompiosta. Kun näimme sinut ensimmäisen kerran, nautit varhaislapsuudestasi Lapineukon kennelissä keskellä erämaata. Sinä juoksit valkonipukkainen häntä innosta vipattaen luoksemme ja nuolit käsiämme, näin ilmoittaen, että olimme hyväksytyt omistajaehdokkaiksi.
Me olimme myytyjä, sinut myytiin meille ja sen jälkeen oletkin ollut elämämme valo. Ja se sinun nimesi on: Valo. Se on poikamme Oulan antama nimi.

Koko nimesi on Valovahti, mutta lyhyyden vuoksi kutsumme sinua Valoksi. Olet välillä oikea valopää, ja pentuna tuntui, että vipelsit valoa nopeammin.
Oli hauskan näköistä, kun pompit isompien koirien perässä kanervikossa. Muut suorastaan lensivät yli varpujen ja pensaiden – muutama metri jäljessä näkyi musta, valkoisella hännännipukalla varustettu pomppiva pallo, joka periksi antamatta, aina välillä näkyen ja sitten taas häviten urheasti ponnisteli pysyäkseen porukoiden mukana.
Minulta kysyttiin kerran, miten minä puhelen sinulle. Minäpä kerron.
Minä rapsutan sinua ja sinä katselet minua ikuista universumia ja elämän syvintä olemusta kajastavilla silmilläsi, ja minä puhelen sinulle, että koko Big Bangin tarkoitus oli, että sinä, Valo, ilmestyisit maailmaan 13,7 miljardia vuotta myöhemmin. Ja sinä katsot minua ymmärtäen.
Mutta universaalista tärkeydestäsi huolimatta et ole tippaakaan ylpeä. Samantekevää sinulle, antaa ihmisten tärkeillä ja stressata, kuka on tärkein, se on heidän lajiominaisuutensa. Sinulle riittää, että on rapsutusta ja saunamakkaraa tasaisin väliajoin.
Sinulla on varsinaisten silmiesi yläpuolella ”valesilmät” ja siksi yksi lempinimesi on ”Sompion nelisilmä kaunotar”. Ja joskus olet ”Sompion nelisilmäpeto”. Varsinkin silloin, kun hurjana jahtaat hiiriä ja myyriä.

Metsästyskoiraa sinusta ei koskaan tullut, sillä olet vimmatun paukkuarka, mutta sinusta tuli maailman paras hiirikoira. Ei metelöi meidän pihassa hiiret ja myyrät eivätkä pidä juhliaan yönhaamut, sillä aamuisin sinä vimmatusti haukkuen ajat yön mellastajat tiehensä. Tuon joka-aamuisen urotyön jälkeen oletkin taas, häntä ylpeydestä heiluen, valmis ottamaan vastaan aamurapsutukset.
Minua ihastuttaa sinun täydellisyytesi. Asentosi on aina harmoninen, kuin maalaus. Olen miettinyt, että sen täytyy johtua siitä, että et ajattele asentoasi, etkä sitä, että olet täydellinen.
Sinä vain olet, ja se tekee sinusta kauniin, tekee sinusta täydellisen.

Mutta eniten minua hämmästyttää sinun vilpitön ja pyyteetön rakkautesi, jota sinä osoitat. Tai no, ehkä se ei niin pyyteetöntä olekaan. Makkaranpalahan siitä oletetaan palkinnoksi tulevan.
Mutta olen varma, että palkinto ei kuitenkaan ole sinulla ensimmäisenä mielessä, toisin kuin eräillä muilla olennoilla.
Tuon kaiken yllä olevan kirjoitin kaksi viikkoa sitten. Sitten iski suru.
Viime sunnuntaina sinä kuolit yllättäen. Kesken parhaimman elämäsi. Kaaduit suorilta jaloilta maahan, korahdit pari kertaa ja heitit henkesi. Kukaan ei tiedä, miksi.
Sinä ilomme ja valomme olet poissa ja me itkemme ja ikävöimme sinua. Olemme surusta sairaita, mutta muistosi tuo meille iloa.
Kiitos Valo, että viivähdit luonamme nuo viisi vuotta. Olit ystävämme elämässä.