Kari Väänänen: Riittää se ryssittely!

Kun olin pikkuinen poika, silloin laulettiin että ”silimien välliin ryssää, siitä se ryssä tykkää…”. En edes tainnut tietää, mikä se ”ryssä” oli. Jotakin vihattavaa kuitenkin, kun sitä kaikki niin vihasivat, isä ja mummi ja ukki ja opettajat, ja opettivat meillekin tuon vihan. Tuo viha oli hiljaista ja kytevää ja se oli kaikkialla. Suureen ääneen sitä ei kuuluteltu ympäriinsä, vaan salassa vihan viesti kulki suusta suuhun ja myös meille penskoille. Vihan ja pelon viesti. Sillä sitä ”ryssää” myös pelättiin.

Toisen maailmansodan loppunäytös ei mennyt ihan niin kuin Saksan voitokas marssi oli alkuunsa antanut ymmärtää. Huonot uutiset kantautuivat Stalingradista, missä natsi-Saksan voittamaton armeija kärsi ensimmäisen suuren tappionsa ja sodankulku kääntyi. Tämä järkytti Suomen saksalaismielistä eliittiä. Hitlerinhän piti voittaa tämä sota ja jalon Suomen siinä sivussa saaman palkintonsa pohjolan arjalaisena mahtivaltiona. Nyt näytti äkkiä siltä, että tämä unelma ei toteutuisikaan.
Ja mikä kauheinta, häviön koittaessa, olisi ”ryssän” kosto ankara ja lopullinen. Meistä tulisi orjakansa idän jättiläisen puristuksessa.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan välillä on aikakausi, josta meillä on puhuttu hyvin aralla äänellä. Suomessa vallitsi tuolloin kova saksalaismielisyys. Punikit, eli sisällissodassa hävinnyt puoli, oli painettu hiljaiseksi parin vuosikymmenen aikana. Äärioikeistolaisuus ja natsien ihailu olivat fasistiaatteen ohella maassamme voimissaan.
Ei talvisota mitenkään yllätyksenä tullut. Siihen valmistauduttiin kaikessa hiljaisuudessa Saksan kumppanuuteen luottaen ja sotaa odotellen. Mainilan laukaukset toki tulivat yllätyksenä ja kaikki ukot ajettiin rintamalle ja punikin penskat kelpasivat siinä kuin muutkin. Vaihtoehtoa ei tuossa historiallisessa tilanteessa ollut. Mutta jatkosota oli selkeä hyökkäyssota, jossa jälleen Saksaan luottaen lähdettiin valtaamaan lisää ”lebensraumia” ja Väinän pyhiä maita.

Ja pieleen meni. Se sota hävittiin. Ja tuo hävitty sota lie yhä voimallisena elävän ”ryssäkaunan” suurin syy. Tietenkin Kekkosen tapa hoitaa idänsuhteita ärsytti monia, joiden mielestä jopa uusi sota olisi ollut parempi, kuin ”ryssän” edessä matelu. Mutta Kekkonen olikin viisas äijä ja osasi ajatella pidemmälle tulevaisuuteen kuin nämä vihan kalvamat hurmahenget. Paasikiven ja Urkin taiteilun ansiosta meistä ei tullut orjakansaa eikä maatamme miehitetty, ei sodan aikana eikä sen jälkeen, mikä on ainutlaatuista Euroopassa.
Mutta ”ryssäviha” voi meillä hyvin ja on voimissaan. Toki sen ilmentymä on jälleen verhottu, vaikka kyllähän sen verhon läpi näkee. Lehdistömme mukaan lähes kaikki paha mitä maailmassa nykyään tapahtuu, on jollakin tavalla väännettävissä ”ryssän” syyksi. (Tässä lienee sopivaa huomauttaa, että tuo laulun ja tanssin maa, Yhdysvallat, käy tällä hetkellä viittä eri sotaa ympäri maailmaa.)
Lehtien sivuilla käydään hillittömiä sotapelejä, joissa kerrotaan karttakuvin havainnollistaen miten ”ryssä” valtaa Suomen, koska se on sen luonto.

Eikö voisi jo vähitellen luopua vanhasta vihasta ja alkaa käyttäytyä sivistyneesti suhteessamme itäiseen naapuriimme?
Venäläinen ihminen on ystävällinen ja mainio seuranpitäjä, eikä häntä tarvitse vihata sen takia, jos heidän johtajansa ei kaikkein paras tyyppi olekaan.