Kari Väänänen: Usain Bolt, sankarini
Aina välillä syntyy ja tietoisuuteemme ilmestyy joku poikkeusyksilö, sankari, joka ylivoimassaan, hyvässä tai pahassa, kohoaa ylitse muiden jopa jumalaiseen asemaan.
Minulle tällainen hahmo on Usain Bolt, maailman nopein ihminen.
On niitä toki muitakin: Äiti Teresa, Nelson Mandela, Muhammad Ali muutaman mainitakseni. No, Äiti Teresa ja Mandela eivät olleet kai kovin nopeita. Mutta tämä Jamaikan ihme kohosi voittamattomiin korkeuksiin.
Bolt on maailman nopein ihminen vieläkin. Siis ihminen, joka liikkuu ilman teknisiä apuvälineitä. Laitteillahan ihmiset ovat kiitäneet esimerkiksi kohti kuuta noin 10 kilometriä sekunnissa, eli reippaasti nopeammin kuin Bolt, joka kiisi 100 metriä vähän alle 10 sekunnissa.
Hupaisaa on tietenkin miettiä, millainen Boltin vauhti olisi ollut kuussa. Voin sieluni silmin nähdä Usainin kiitävän pitkin kuun pintaa kuupölyn tuprahdellessa jäljessään ja häviävän muutamalla hirmuisella loikalla horisontin taakse. Maassa hujopin jamaikalaisen askel oli kolmatta metriä ja vauhti hurjimmillaan noin 45 km/h. Tehkääpä perässä.
Bolt nousi jumalan asemaan ylivoimaisuudessaan. Hän jätti muita kilpailijoita taakseen metrikaupalla ja melkein lönkytteli yli maaliviivan käsiään levitellen ja leveästi hymyillen.
Hänen rento juoksunsa sai joskus pelkäämään, että häneltä putoaa naama matkalle. Useat muut pikakiiturit pinnistelivät eteenpäin verisuonet pullottaen, mutta ei Usain. Ehei! Tämä kaveri piti paketin kasassa ja rentona.
Näyttikin välillä siltä, kuin mies ei edes juoksisi tosissaan, vaikka maailmanennätyksen tekikin. Minä odotin kiihkeästi, että hän rikkoisi yhdeksän ja puolen sekunnin maagisen rajan, ja petyin, kun se jäi saavuttamatta.
Bolt ei ole joutunut dopingista epäiltyjen listalle, ja totisesti toivon, ettei joudukaan. Se olisi paha isku meille, jotka häntä niin ihailemme.
Norjalaiset hiihtäjät ovat eri asia. Kaikki tietävät heidän käyttävän douppia – paitsi he itse, kuten kävi ilmi tässä taannoin.
Jos Bolt paljastuisi douppariksi, olisi se vielä kauheampi isku kuin hänen epäonnistumisensa Lontoon MM-kisoissa. Hänenhän piti poistua radoilta voittamattomana, jumaluutensa lunastaneena tarujen sankarina, kuin kuvajaisena historian myyteistä.
Olin jo pitkään silmä kovana tarkkaillut hänen jokaista elettään, ilmettään ja hymyään, että näkyisikö mitään merkkejä epäröinnistä.
Näin, että hymy ei ollut yhtä vapautunut kuin aikaisemmin. Siinä oli epävarmuutta ja selvää yritystä vaikuttaa rennolta ja varmalta. Show-elkeet eivät olleet yhtä suureellisia ja loppuun saakka vietyjä kuin aikaisemmin.
Huoleni kasvoi päivä päivältä ja lopulta kaikki romahti satasella. Ja kun sankarini talutettiin 4 x 100 metrin viestissä radalta jalka krampissa, oli jumala pudonnut vuoreltaan tänne tavallisten kuolevaisten joukkoon. Että sano pam ja muks!
Olin järkyttynyt, aivan kuin jotakin kauheaa olisi tapahtunut.
Kuitenkin kysymys oli vain siitä, että eräs urheilija oli menettänyt ylivoimansa, ajoittanut kuntonsa väärin tai sitten vain harjoitellut liian vähän tai väärin. Ei sen kummemmasta. Mutta kyllä se hiljaiseksi veti ja luulenpa, että en ollut seitsemästä miljardista lajitoveristani ainoa, sillä sankareita tarvitaan.
Usain Bolt oli sankari. Hän on sitä vieläkin.