Laiska ja onnellinen

Jos nyt pitäisi alkaa jälleenrakentaa Suomea, se saattaisi jäädä minulta rakentamatta.
Olen paitsi täysin hyödytön vasaranheiluttaja myös armottoman laiska. Tottuisin varmaan helposti vaikka millaiseen hökkeliin, kunhan ei vaan tarvitsisi itse puuttua rakennustöihin.
Olen siis poikkeuksellisen kiitollinen siitä, että homman hoiti edellinen ja sitä edellinen sukupolvi. On jykevää kivitaloa ja ties mitä stadionia, jotka pistettiin aikanaan kiukulla pystyyn, sillä pitäähän semmoiset olla. Uskonkin, että juuri se kiukku ja selviytymisen helvetintuli siinä auttoivat. Perkele, tämähän hoituu!
En sano, etteikö moista henkeä vieläkin jostain löydy, mutta lähipiiristä aika heikosti.

Edelliset polvet keskittyivät rakentamaan fyysisiä rakennuksia, siltoja ja teitä. Meidän tehtävänämme olisi nyt rakentaa tähän yhteiskuntaan joku mielekäs henkinen silta, sillä mitään ihmisiä toisiinsa yhdistävää ei enää ole.
”Mikään ei yhdistä kansakuntaa yhtä hyvin kuin pieni sota,” sanoi sotateoreetikko Clausewitz ja taisi olla oikeassa. Kun sota on riittävän kaukana takana, ihmisillä on aikaa ja energiaa hätääntyä omien asioidensa puolesta.
Tällä hetkellä hätäännytään enimmäkseen työpaikasta. Joko sitä ei ole, siitä saatavalla liksalla ei elä tai sitten se lähtee pian alta.
Se yksi hätääntymisen kohde voi olla joku muukin kuin työpaikka. Se voi olla penseä parisuhde tai homeinen talo. Se voi olla kriiseilevä, karkaileva teini tai oma, naapuria purrut koira.
Yhteistä näille kaikille on se, että ne eivät ole kovin fataaleja ongelmia, ellei niitä nosteta sellaiseen asemaan. Jos olisi sota, kukaan ei edes muistaisi, että tällaisiakin asioita on olemassa.

Tajusin juuri yhtenä päivänä, että olen, näkökulmasta riippuen, saanut elämäni aikana 2–3 potkut. Ensimmäisten jälkeen olin todella helpottunut, sillä en halunnutkaan jatkaa. Pomokaan ei kyllä halunnut, että jatkan. Tasapeli siis, mutta tyhjän päällä oltiin.
Voin rehellisesti sanoa, että sen jälkeen vasta alkoi oikea elämä. En tiedä, mitä kokemus varsinaisesti minulle opetti, mutta ainakin se antoi uskoa siihen, että aina kun luulee, että kaikki on lopussa, on väärässä.
Toisella kerralla kuuluin isoon ryhmään ihmisiä, jotka saivat lähteä yt-neuvottelujen myötä. Taas olin helpottunut, sillä paikka ei ollut minulle oikea. Jäin ikävöimään joitakin harvoja ihmisiä ja ennen kaikkea terveydenhuoltoa.
Kolmannella kerralla vasta otti päähän. Olin tehnyt vuoden todella mielekästä hommaa ja kas, taas tuli iso luuta ja lakaisi.
Tällä kertaa mietin, että jos olen tällä iällä päässyt näin mukaviin hommiin, niin miksen pääsisi vastedeskin. Ja jos en pääse, minkä minä sille mahdan?
Koska olen laiska, olin salaa innoissani: pääsen lomalle, jolle en muuten olisi päässyt. Tervetuloa freelancerin arkeen.

Jos todellakin on niin, etten koskaan enää työllisty missään, olen varmasti melko huono työntekijä.
Jos en ole huono työntekijä, olen hankala ihminen. Jollen niistä kumpaakaan, asun kenties niin hankalassa paikassa, ettei sieltä pääse töihin millään.
Oli miten oli, jos ei kelpaa, ei väkisin. Muutan pienempään asuntoon ja syön halvempaa ruokaa tai käyn leipäjonossa. Sellainen kai se on kohtalo toisilla, voi olla ihan hyvin myös minun kohtaloni.
Mutta silti olen onnellinen, sillä arvokkaimpiani kukaan ei saa ulosmitattua: lapsiani. Siinä ne roikkuvat, meni hyvin tai huonosti, oli sota tai parisuhdekriisi. Ei minulta mitään puutu.