Maailma pelastui
Kansainvälinen diplomatia vaikuttaa yleensä niin hitaalta touhulta, että maalin kuivumistakin katselee mieluummin. Aikaa tärvääntyy pilkun paikan siirtelyyn ja sanan korvaamiseen toisella samansukuisella. Ihan piruuttaan pitkittävät ja hankaloittavat kaikkea, jotta pääsevät reissaamaan loistohotelleissa ja nostamaan päivärahoja.
Berliinistä se alkoi 20 vuotta sitten: Kioto, Kööpenhamina… Läpimurtoa on odotettu, pettymyksiä nielty. Ei kuitenkaan turhaan, sillä ilmastonmuutos on käynyt läpi kriittisimmän mahdollisimman tarkastelun. Tieteellisin perustein ei enää voi väittää, ettei se olisi tosiasia. Mutta niin kauan kuin on kyse sekä ympäristöstä että energiasta eli rahasta, kaupasta ja toimeentulosta, maailma ei ole ollut valmis.
Ja sitten yhtäkkiä 192 maata on keskenään jostakin samaa mieltä: siis niiden kaikkien eri ideologioita edustavat hallitukset, joista vähintään joka viidennen on vaalivuonna varottava, mitä myönnytyksiä menee tekemään, ja joista joka kymmenes on sodassa naapurinsa kanssa tai vähintään sisällissodan kourissa. Voiko tämä olla tottakaan?
Että maapallon maat päättävät yhdessä pelastaa maapallon. Juuri ne samat maat, jotka ovat ainoat, jotka sen voivat tehdä. Koska eläin-, kasvi- ja kivikunnalla ei ole äänioikeutta. Vain ihmisillä. Ei edes niillä sadalla biljoonalla bakteerilla, joita jokainen kannamme sisällämme kymmenen biljoonan solun muodostamassa kehossamme.
Muutama iso asia on vuonna 2015 toisin kuin aikaisemmin. Hiilijalanjäljen jättiläisistä Venäjä ei ole kasvanut ja Eurooppa on supistanut itse päästöjään. USA on liuskeöljyn myötä muuttunut öljyn nettotuojasta nettoviejäksi, ja Kiinassa taas savusumu on ainoa, mikä uhkaa hallitsevan kommunistipuolueen asemaa. Kiinan suurkaupunkien ilmanlaatu on jo poliittinen tekijä, josta kärsii yhtä lailla rahvas kuin johtajatkin. Monet ovat alkaneet muuttaa suurkaupungeista maalle, mutta johtajat eivät voi tehdä niin, jos haluavat pysyä vallassa – ja varmistaa omille lapsilleen terveellisemmän tulevaisuuden.
Onko sopu sitten pitävä, muuttuuko maailma tämän jälkeen sanasta lihaksi – tai ehkä paremminkin, lihattomammaksi? Velvoitteita on vähän, rahoituksesta riidellään myöhemmin. Mitä sanovat ne, joilla on hävittävää? Esimerkiksi Puola on EU:n riveissä, mutta 90-prosenttisesti kivihiilisähköstä riippuvainen. ”Saimme kirjattua metsien merkityksen hiilinieluina sopimukseen, joten olemme voittajia”, sanoi Puolan ympäristöministeri tuoreeltaan.
Siinäpä hyvän sopimuksen salaisuus: jokainen voi sanoa saaneensa jotakin, vaikka kaikkea ei olisikaan viimeistä pilkkua myöten niitattu. Kun suunta on selvillä, se luo paineita. Energiainsinöörit tietävät nyt, minkä tyyppistä säästävää teknologiaa pitää kehittää, kun tiedossa on myös mielipideilmasto. Maailman sivu energiatehokkuutta on aina parannettu silloin, kun tuhlaus on kielletty.
Isoja kysymyksiä on silti jäljellä. Kaikkea hiiltä ja öljyä ei voi heti korvata biopolttoaineilla, koska palmu-, sokeri- ja viljavalmisteita tarvitaan myös ruuaksi. Yksikään hallitus ei halua ruokapulaa tai leipäkapinoita. Lihan syöntikään ei miljoona vuotta jatkuttuaan lopu heti, mutta kun lihan hinta kallistuu, niin se vähenee.
Ennen kaikkea maailmassa, jossa hallituksilla on pääasiassa päälle kaatuvia, heti ratkaistavia ongelmia, tiedetään nyt, että yksi pitkän tähtäimen asia on saatu suuntaansa. Sen mukaisia päätöksiä voidaan tehdä sitten, kun ne tulevat vastaan. Ja se on harvinaista herkkua päätöksenteossa: tähtäin on vuodessa 2100. ●