Markus Leikola: Kuntapoliitikkoja näkyvissä

Politiikan suuri viisari on kääntynyt kuntavaaliaikaan, kun suurten puolueiden koneistot ovat käynnistäneet kampanjansa. Se on sinällään jo paradoksi: maassa käydään 311 eri vaalit, joissa päätetään sekä yli 600 000 asukkaan Helsingin että 1 300 asukkaan Kaskisen asioista. Luvialla ja Juankoskella päätöksentekijät istuvat ensimmäistä kertaa Eurajoen ja Kuopion valtuustoissa.

Erikokoisuudestaan huolimatta kunnallisvaltuustot ovat lähimpänä lähidemokratiaa mitä perustuslailla pääsee. Valtaosa valtuutetuista ei ole ammattipoliitikkoja vaan ihmisiä, joille politiikka on luottamustoimi, harrastus ja usein myös intohimo.
Monet ensimmäistä valtuustokauttaan päättävät paikallisvaikuttajat pähkäilevät neljän vuoden saldoaan. He ovat toki päässeet, ainakin jalka oven raossa, niihin kabinetteihin, joihin pyrkivätkin. Mutta kun molemmat jalat ovat kabinetin puolella, niin valtuutetun valtaa epävarmuus siitä, elääkö hän enää samassa todellisuudessa äänestäjiensä kanssa. Miten pitää huoli, ettei vieraannu liikaa ongelmista ja tavallisista ihmisistä – joissa ei ole kahta samalla lailla keskenään tavallista?

Politiikkaan kyynisesti suhtautuvat eivät usko, että tällaistakin huolta kannetaan. Politiikkaan perehtyneet tietävät, että yllä kuvattu ajattelutapa on vielä varsin lievä ilmaus sille angstille, jota politikoiminen tuottaa ihmisille, joilla on sydän ja omatunto – ja tuskinpa politiikka muunlaisia tänä päivänä enää houkutteleekaan.
Kyse ei ole siitä, etteikö kansa toisi ääntään kuuluviin vaalien välillä. Kyllä vain. Monilla valtuutetuilla on erikseen yksityinen puhelinnumero ja erikseen julkinen. Jossain välissä täytyy saada nukkuakin rauhassa, vaikka kiivaimmat urheilukentän puolestapuhujat sekä sosiaalisuihkun vastustajat mielellään ilmaisisivat asiansa monisanaisesti kello kolmen ja neljän välillä lauantaiyönä.

Poliittisen järjestelmän epäilijät haluaisivat uusia instituutioita edustuksellisen demokratian tilalle. Itse en usko institutionaalisiin ratkaisuihin valtuustojen ja parlamenttien vaihtoehtona – edustuksellista demokratiaahan täydennetään nyt jo monin institutionaalisin ratkaisuin: erilaisilla etujärjestöillä on lausumaoikeus, on kuulemisia, on journalismia varaventtiilinä. Myös asiantuntijat pystyvät vaikuttamaan päätöksiin, vaikka eivät aina niin paljon kuin itse haluaisivat.
Edustuksellisuuden hyvä puoli on kuitenkin se, että ne, joilla ei ole etujärjestöä tai jotka eivät osaa tuoda ääntään muuten kuuluviin, pystyvät edes ajoittain vaikuttamaan yhden äänioikeusäänen verran eli samalla painoarvolla kuin nekin, joilla on miljoona kertaa enemmän vaikutuskeinoja ja -osaamista.

Ratkaisevaa ehkä onkin se, miten edustuksellisuutta voidaan täydentää epäinstitutionaalisesti. Itse en kyllä tiedä parempaa keinoa kuin jalkautuminen – sen vain tulisi suuntautua sinne, missä kukaan ei koskaan kysy mitään ja mistä mielipiteen saaminen ilmoille vaatii vaivannäköä, aikaa, kehittämistä ja osallistamista. Se on kaikkea muuta kuin helppoa, yksinkertaista ja nopeaa.
Kaikkein syrjäytyneimmät saattavat joskus olla pottumaisia, hankalia, tuppisuita, kännissä tai kaukana. Jokainen noista on myös yksi osasyy siihen, miksi he ovat kaikkein syrjäytyneimpiä. Mutta niillä, joilla on valta, on mahdollisuus kuunnella aivan ketä itse haluavat.
Valtuutetut ja ehdokkaat, käyttäkää suun ja käsien lisäksi jalkoja ja korvia. Silloin sekä päänne että sydämenne voivat hyvin.