Markus Leikola: Politiikan suojatiet
Monen suomalaisen tavoin olen katsellut liikennemerkkejä tavallista enemmän kesän aikana, kun olen liikkunut kotikatuja kauempana.
Poliittisesti kuuman – jopa ylikuumenneen – kesän johdonmukaiseksi päätökseksi olen odottanut ehdotusta, jossa vaadittaisiin, että Suomen on saatava itse päättää omista liikennemerkeistään. Miksei moottoritiestä kertova merkki voisi olla isänmaallisempi, sinivalkoinen? Miksi suojatiestä kertovassa merkissä musta mies ylittää katua?
Vielä muutama vuosi sitten olisi tuntunut mahdottomalta ajatella, että maailman koulutetuimmasta kansasta löytyisi yhtään näin pöhköä ehdotusta. Liikennemerkeistä on solmittu kansainvälinen sopimus vuonna 1968 – paljon ennen nykyisenkaltaista EU:ta direktiiviviidakkoineen.
Kun suomalainen lähtee autolla ulkomaille, siellä pärjää kotimaisella liikennemerkkituntemuksella. Olemme rajoittaneet omaa kansallista päätösvaltaamme vapaaehtoisesti helpottaaksemme omien kansalaistemme liikkumista muualla, mutta myös pitääksemme huolen siitä, että tänne tuleminen ei edellytä kamalan monimutkaista sopeutumista.
Kun muistetaan, että Suomi elää viennistä ja riippuu myös pitkälti tuonnista, niin on ihan fiksua, että rekkakuskit löytävät Suomeen ja Suomessa vähällä vaivalla oikeaan osoitteeseen.
Ylipäätään ajatus siitä, että Suomeen olisi muunmaalaisten hankala sopeutua, on myytti, jota ei kovin moni fakta tue. Ainakaan se ei ole sen hankalampaa kuin suomalaisten sopeutuminen muualle salmiakin ja juhannuskokon kaipuineen. Tai suomalaisten sopeutuminen Suomeen, kaamosajan etelänlomien suosiosta päätellen.
Mutta enää en ajattele, etteikö niinkin pöhköjä ehdotuksia voisi tulla kuin että Suomen pitää saada päättää aivan itse omista liikennemerkeistään.
Silloinkin kuitenkin toivoisin, että suojatien merkki jätettäisiin ennalleen mahdollisimman ymmärrettäväksi. Suojatie on niin hieno keksintö, että minkäänlaista riskiä siitä, että joku ei tajuaisi suojatien olemassaoloa, ei pidä ottaa. Suojatie määrää vahvemmat väistämään heikompia; ajoneuvon kuljettajan antamaan esteettömän kulun jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille.
Ajoneuvon kuljettajia ovat kaikki polkupyöräilijästä kuorma-auton kuljettajiin. Missään ei sanota, että lasten päälle saa ajaa, jos kuorma-auto on suunniteltu niin, että siitä on vaikea nähdä yhdeksänvuotiaita lapsia. Ajoneuvon kanssa liikkuva on aina vahvempi, ja vahvemmalla on velvollisuus tarkkailla ympäristöään niin, että hän havaitsee myös aikomuksen astua suojatielle.
Politiikassa on paljon suojateitä – väyliä, joita pitkin vahvempien ja heikompien polut voivat kohdata, mutta joilla pidetään huoli yhteiskunnan sujuvuudesta: oikeus terveydenhoitoon ilman paksua lompakkoa, työttömyysturva tai eläkkeet. Esimerkkejä riittää.
Suojatie ei ole merkki tasa-arvosta, vaan se on merkki vastuusta. Vahvemmalla on velvollisuus tarkkailla ympäristöään ja nostaa heikomman oikeudet omiensa tasolleen. Silloin koko yhteiskunta yhdessä on vahvempi.
Niinpä talkoisiinkin kutsuttaessa, kaikilta pyydettäessä, vahvempien esimerkki ratkaisee. Suomalaiset ovat oppineet alamaisista kansalaisiksi, eikä uhkailu, kiristys ja kyykytys pure enää samalla tavoin kuin Kekkosen aikaan. Vastuu ja esimerkki sen sijaan toimivat aina, kun ne eivät ole tyhjiä sanoja, vaan niillä on sisältö.
Sitä odotellessa ja turhia uhreja vältellessä. ●
Markus Leikola