Markus Leikola: Sisältöä sosiaalidemokratialle

Kolme suurinta puoluetta, mielipidetutkimusten mukaan, ovat hämmästyttävästi samat kuin Suomen itsenäistymisen aamuhämärissä. Keskusta aloitti Maalaisliittona jo yksikamarisen eduskunnan myötä, Kokoomus sukeutui kansalaissodan myötä nykymuotoonsa. Mutta Sdp on ollut Sdp alusta alkaen: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue – yhdellä a:lla, muistutuksena sosialismin aatteesta.

Vielä Mauno Koivistolta kysyttiin, minkä sortin sosialisti hän on, tosin vasta kun Manu-ilmiö oli jyllännyt ja hurmannut puolet suomalaisista UKK:n jälkeisen tyhjiön täytteenä. Presidentinvaalit 1982 oli viimeinen suuri poliittinen yhteenotto oikeisto–vasemmisto-akselilla.
Teollisuus ja porvarit masinoivat kaikki voimat yhteen Koiviston voittokulun katkaisemiseksi. Näihin kuului teollisuuspamppujen lisäksi Neuvostoliitto, joka oli paitsi porvarien liittolainen demareita vastaan, myös porvarien pahin peikko. Vasemmiston voima oli perustunut paitsi kotimaiseen kannatukseen, myös Kremlin vaalipiiriin.
Tämän napanuoran katkaisi Koivisto, jonka elämäntyö demokratisoinnin puolesta oli alkanut Turun satamassa vasemmiston jäsentenvälisissä, kommunisteja vastaan agitoidessa, ja huipentui presidentinvallan vähentämisessä ja Suomen luotsaamisessa läntiseen arvoyhteisöön.

Koivisto on paradoksien mies: talousmies, jonka ura huipentui ulkopolitiikassa, parlamentaristi, joka ei itse koskaan ollut parlamentissa, kansansuosikki vaan ei koskaan puoluejohtaja. Kalevi Sorsa, joka oli Koiviston keskeiset vuodet Sdp:n puoluesihteeri ja puheenjohtaja, jäi loppuiäkseen katkeraksi, vaikka hänen johdollaan Suomeen rakennettiin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset pilarit, peruskoulu ja terveyskeskusjärjestelmä.
Sdp:n historia on Suomen suurista puolueista kunniakkaimpia, mutta puoluejohtajat ovat harvoin niittäneet kunniaa puolueen aikaansaannoksista. Itsenäisen Suomen ensimmäisen 50-vuotiskauden voimahahmo Väinö Tanner istui sotasyyllisyydestä vankilassa mutta nousi uudelleen puolueen johtoon. Sorsa olisi halunnut presidentiksi, Ulf Sundqvistista ei ollut messiaaksi, Pertti Paasio sai jättää leikin kesken, ja jopa järkälemäinen Paavo Lipponen joutui päättämään poliittisen uransa Sdp:n historian katastrofaalisimpaan presidentinvaalitulokseen.
Antti Rinne päihitti Jutta Urpilaisen, mutta edelleenkään mikään ei kelpaa, ei kansalle eikä medialle, hyvä jos puolueväellekään. Yksikään mielipidetiedustelu ei ole pitänyt Rinnettä suosikkina seuraavaksi pääministeriksi.

Kun yhä useampi uudistusten takana seisonut huomaa löytävänsä itsensä puolustajien riveistä, konservatiivina, niin sisällön löytäminen sosiaalidemokratialle on käynyt aiempaa paljon vaikeammaksi. Vai onko? Onko maailma muka nyt valmis, kun hyvinvointi jakaantuu Suomessa tasaisemmin kuin koskaan tai missään, mutta pahoinvointi ei ole poistunut ja pilkistelee esiin uusista koloista?
Ehkä kyse on – heittona katsomosta – niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin rohkeudesta. Irtisanoutumisesta populismista. TE-keskusten fariseusten maksatusmielivallan kumoamisesta. Sosiaaliturvan ulottamisesta yksinyrittäjiin. Köyhyysloukkujen purkamisesta.
Kaikki tuo edellyttää yhteiskuntainsinööröinnin osaamista yhdistettynä suureen sydämeen ja hyviin neuvottelutaitoihin. Jollei demareista löydy tuota yhdistelmää, niin mistä sitten? Jollei meissä kaikissa asu enää pieni sosiaalidemokraatti, niin asuuko mitään tai ketään?
Jos perinteet jatkuvat, demaripomolle ei ole luvassa kunniaa. Mutta toisaalta: paikka valtiomiessarjan ehdokasjäseneksi on aina auki.