Markus Leikola: Sopimusvääntöä peräpeilin tahtiin

On tämä ollut kummaa vääntöä yhteisk… ei kun kilpailukykysopimuksesta! En tarkkaan ymmärrä, miksi sopimukseen, jolla siirretään Suomi irti kaikkia kattavista sopimuksista, pitää saada mahdollisimman kattavasti kaikki mukaan.
Sen ymmärrän, että kilpailukykysopimuksen takana on 80 prosenttia palkansaajista eli enemmistö, joka on sama kuin 40 prosenttia SAK:n jäsenistä eli vähemmistö. Koska Palvelualojen ammattiliitto PAM ei ole sen takana eikä myöskään Stuertti- ja lentoemäntäyhdistys.

PAM ei ole valmis mukaan, koska kaupan työntekijöistä 40 prosenttia on osa-aikaisia. Heistä iso osa haluaisi kokopäivätöihin, sillä pääkaupunkiseudulla kokopäiväisenkin myyjän palkka riittää hädin tuskin elinkustannuksiin. Työnantaja ei ole ollut halukas lisäämään osa-aikaisten työaikaa, mutta nyt pöydässä on EK:n ja hallituksen vaatimus työajan pidentämisestä ilman lisäliksaa. Sillä tonnilla kuussa olisi tehtävä pitempää päivää tilanteessa , jossa työnantaja sanoo, ettei ole antaa enempää töitä. Kapakoiden väkeä on nollatuntisopimuksilla: milläs pidennät sellaista? Joustot on joustettu jo pohjaan asti.
Stuerttien ja lentoemäntien perustelu kieltäytymiselle taas on yksinkertainen: he ovat jo toteuttaneet palkkojen alennukset ja sopeuttaneet palkkatasonsa kansainväliseen kilpailuun. Hallituksen pitäisi kaiken järjen mukaan taputtaa käsiään: hienoa, etuajassa uuteen malliin. Kaikki eri alat kukin ajallaan, ei samantahtisuutta pakolla kaikille. Mutta ei, nyt lasketaan rintamakarkureita.

Ajatus siitä, että palkat ovat kilpailukykyiset kilpailijamaiden Saksan ja Ruotsin kanssa tai että vientiliitot sopivat ensin palkkatasosta, on sinällään ihan oikea ja kaunis. On kuitenkin olemassa loogisia syitä, miksi näin ei ole tapahtunut, ja samat syyt ovat voimassa jatkossakin, vaikka Ruotsin mallia kuinka kutsuttaisiin Suomen malliksi.
Ensinnäkin palkat ovat kasvaneet valtiolla enemmän. Se taas on seurausta tulospalkkioista, joka on seurausta tuottavuuden noususta ja tulostavoitteiden täyttymisestä. Mitä parempi valtio, sen enemmän kuluu kannustimiin.
Myös vientiliitoissa palkkaliukumat näkyvät kasvaneina henkilöstökuluina. Liukumat tarkoittaa lisäpalkkoja, joita työnantajat maksavat sopimuskorotusten päälle, esimerkiksi bonuksina tai silloin kun poistuvan työntekijän tilalle tulevalle maksetaankin parempaa palkkaa. Mutta tästä työnantajat eivät voi syyttää ketään muuta kuin itseään ja haluaan sekä saada että pitää parhaat työntekijät. Työnantajat taas eivät voi luvata pidättäytyvänsä liukumista, koska ne kilpailevat – taantumankin oloissa – parhaista työntekijöistä myös keskenään.
Nämä ovat niitä syitä, miksi myös sopiminen on vaikeaa: jotkut lähtevät takamatkalta, toiset ovat etukirissä ja kolmannet ryssineet mikä on ”riittävästi”, on poliittinen päätös, ei matematiikka. Ja nyt kun Juha Sipilän kymmenkuinen hallitus on oppinut kiljumisen lisäksi ryömimään, sopimuskin on ovella. Kyllä se sieltä syntyy.

Mutta sen, mitä pitäisi syntyä, on viennin rakennemuutos. Jos viedään ihan eri asioita kuin muut, on nimittäin vaikea vertailla kilpailukykyäkään. Suomi vie puhelinpylväitä ja sellua, Ruotsissa puutuotteita kutsutaan IKEA-huonekaluiksi. Ja ennen kaikkea: Tanskan, Ruotsin ja Norjan palveluvienti on monta kertaa suurempi kuin Suomessa. Joten sinä päivänä, kun PAM on johtava vientiliitto, on Suomen talouskin kunnossa.
Toivottavasti tämä on viimeinen sopimus, jota rustataan puiseen ja metalliseen peräpeiliin tuijottaen. Kilpailukyky tarvitsee tulevaisuudessa vähemmän insinöörejä ja enemmän myyjiä ja markkinoijia.